Hyvästit, kotiinlähtö ja kotiinpaluu

Näin koitti se päivä, jona oli sanottava heipat niin Khor Fakkanin kauneudelle kuin siellä tapaamillemme ihmisille. Minä ja lapset tulimme perjantaina Suomeen, Tunde tulee perässä muutaman kuukauden sisällä.

Khor Fakkanin taakse jättäminen paikkana oli melko helppoa, vaikka auringosta, merestä ja lämmöstä olisi voinut nauttia vielä paljon pidempäänkin. Ainahan voimme kuitenkin ajatella matkustavamme sinne uudelleen, jos muistikuvat maisemista uhkaavat haalistua. Mutta nämä hetket, jolloin hyvästellään ihmisiä, joita ei ehkä tapaa enää koskaan uudelleen... oi sydän poloani. Niissä hetkissä on samaan aikaan jotain syvällisen suloista ja puristavan vaikeaa. Suloista on ymmärtää, että näinkin lyhyen ajanjakson aikana on voinut tavata ihmisiä, joista on tullut merkityksellisiä. Vaikeaa on se, että ero tekee kipeää ja itkettää.

Matkustuspäivämme oli perjantai, joten torstai oli omistettu lasten piirtämien "Thank you and bye bye" -korttien ja muutamien pienien lähtijäislahjojen jakamiselle. Lasten haikeutta oli vaikea katsella, vaikka toisaalta heille näyttää olevan ihailtavan helppoa elää hetkessä: Kun on aika sanoa "hei hei", voi olla vaikeaa laskea irti halausta tai kääntää selkää ja kävellä pois, mutta seuraavassa hetkessä tuntuukin jo mukavalta ajatella, mitä kaikkea kotona meitä odottaa. Myös korttien ja lahjojen vastaanottajat olivat silmin nähden liikuttuneita... Ja minä, joka muutenkin kyynelehdin joka käänteessä, pyyhin oman ikäväni lisäksi silmäkulmiani nähdessäni sekä lasten että aikuisten haikeuden.

Mutta toisaalta. Voisiko lähteminen olla mitenkään tämän parempaa? Kuinka surullista olisikaan, jos lähtisimme ilman, että meillä olisi ketään, jolle sanoa kiitos? Kuinka hukkaan neljä kuukautta olisikaan mennyt, jos lähteminen tuntuisi yhdentekevältä? Kuinka onnellista onkaan itkeä muutama ikävän kyynel ja ymmärtää, että olemme saaneet olla tämän neljä kuukautta sellaisten ihmisten ympäröimänä, joilla on ollut merkitystä meille - ja meillä heille!

Torstain ja perjantain välisenä yönä lähdimme kohti Dubaita. Olin optimistisesti ajatellut, että lapset jatkavat unia autossa, valvovat hetken kentällä ja nukkuvat sitten väsymyksen painamina suurimman osan kuuden tunnin lentomatkasta. Kuinka vähän äiti toisinaan tunteekaan lapsiaan! Lapset eivät innostuksissaan nukkuneet juuri ollenkaan. Ja silti sain olla ylpeä heistä ja siitä, kuinka hienosti koko pitkän matka sujui. Kova ukkonen ja vesisade saattelivat meidät kotimatkalle Dubaissa.

Lentokentällä koneen lähtöportilla muiden matkustajien kanssa odotellessa lapset ihmettelivät kahta asiaa: Miksi yht'äkkiä niin monet puhuivat suomea? Ja miksi melkein kukaan ei vastannut heidän tervehdyksiinsä? Huomasin kyllä kiusaantuvani, kun lapset huikkailivat "Moi!" melkein kaikille ohikulkijoille, mutta samaan aikaan ärsyynnyin siitä, että niin harva vastasi mitään. Me suomalaiset voisimme parantaa kovasti suhtautumistamme lapsiin. Miksi niin usein lapset koetaan häiriöksi, vaivaksi tai ärsyyntymisen aiheeksi (kuten ihmisten ilmeistä huomasi lentokoneessa, kun jotain lasta itketti)? Lapset oppivat vetäytymään pois erityisesti vieraiden aikuisten läheisyydestä ja pahimmillaan kokevat, että koko heidän olemassaolonsa on haitaksi muille. Muutaman kuukauden oleskelu paikassa, jossa lapset huomioidaan aina, heille jutellaan, heille hymyillään, heidän kanssaan leikitään ja heitä kuunnellaan, saa toivomaan ainakin jonkinlaista muutosta asenneilmapiiriin täälläkin.

Ajattelen, että varsinkin poikien itsetunnolle oli mannaa se, että nuoret ja aikuiset miehet huomioivat heidät, kysyivät nimeä ja kuulumisia ja toisinaan jopa ottivat mukaan tekemisiinsä (moottoripyörän selkään, täyttämään happipulloja tai siivoamaan uima-allasta). Onneksi sellaisia miehiä, jotka ottavat pikkutyömiehet mukaan hommiinsa, on meillä kyllä lähipiirissä täällä Suomessakin! Soisin kaikilla pikkupojilla olevan.

Kotona olen jo ehtinyt nauttia siitä, että astianpesukone pesee tiskit, juomavesi tulee hanasta, suihkusta tulee lämmintä vettä, liesi toimii sähköllä, kahvit turisee kahvinkeittimellä ja - pieni, mutta ei lainkaan vähäinen asia - wc:n oven saa lukkoon! :) On myös mukavaa, ettei pöydiltä tai lattioilta löydy muurahaisia, saatikka liskoja. Ihanaa, että aurinko on paistanut ja ilmassa on lämpenevän kevään tuntua. Mutta toki ikäväkin on ehtinyt jo vähän rutistaa sydänalaa...

Kaikkea sitä, mitä tämä retki on minulle ja meille koko perheelle antanut, ei varmasti voi vielä edes ymmärtää. Olen vain sanomattoman kiitollinen siitä, että saimme tällaisen mahdollisuuden! Olosuhteet ja ulkoiset puitteet voivat näyttää sekavilta, ahdistavilta, vaatimattonilta tai jopa pelottavilta, mutta jos sisäisessä maailmassa vallitsee Jumalan antama rauha, mikään ei voi sitä horjuttaa. Ymmärrän ainakin vähän paremmin sen, että vain muutama asia on ihmisen elämässä todella tärkeitä. Rikkaus tai köyhyys mitataan todellisuudessa kaikessa muussa kuin rahassa; ulkoiset puitteet ovat merkityksettömiä onnellisten ihmissuhteiden rinnalla; ystävällisyys ja lempeys ovat kauneinta ihmisessä; mitä tiiviimmin perhe punoutuu yhteen, sitä vapaammiksi, onnellisemmiksi ja vahvemmiksi sen jäsenet tulevat; ystäviä tarvitaan vain muutama, mutta onnekas on se, joka on ympäröity hyväntahtoisilla ihmisillä; suurinta rikkautta on pystyä antamaan niille, jotka jotain tarvitsevat.

Suomeen paluumme myötä tämä blogi hiljenee. Kiitokset kaikille teille, jotka olette tekstejä lukeneet! On ollut hienoa saada jakaa tämä vaihe teidän kanssa. Toivon jokaiselle yltäkylläisesti kaikkea hyvää! Hymyillään, kun tavataan!

Halauksin,
Veera

Dubai, kokemus nro. 2

Elämä on joskus ihanaa! Ystävä on ollut täällä lomailemassa. Khor Fakkanissa vietettyjen aurinkoisten päivien päälle hän oli varannut itselleen hotellin Dubaihin. Mutta elämä yllättää: Minä pääsin mukaan! :) Lapsille löytyi hoitaja Tunden treenien ajaksi, joten pääsin suurkaupungin humuun kahdeksi yöksi ja yhdeksi kokonaiseksi päiväksi! (Liikkeiden nopeudesta kertokoon se, että kyyti oli varattu lähtemään klo. 14. Noin klo. 13.45 tuli mieleen, että pääsisinköhän jotenkin lähtemään mukaan ja klo. 13.50 siirsimme kyydin myöhemmäksi iltaan.)

Lähdimme siis tiistaina illalla Khor Fakkanista taksilla kohti Deira-nimistä aluetta Dubaissa. Se on Dubain vanhempaa ja ns. alkuperäistä aluetta, mutta Euroopan kaupungeista tuttu nimitys "vanha kaupunki" ei varsinaisesti kuvaa maisemaa, koska satavuotista historiaa ei Dubailla ole. Pyysin erikseen lähtiessä taksin, jonka kuski varmasti tietää, missä hotelli sijaitsee, koska olisi myöhä, kun pääsisimme perille eikä edestakaisin ajeleminen oikein tuntunut houkuttelevalta. Hyppäsimme taksiin, jonka kuski vakuutteli tietävänsä paikan, mutta olisihan se pitänyt arvata, että paikan "tietäminen" ja sinne osaaminen ovat kaksi eri asiaa. Onneksi ystävä oli ladannut puhelimeensa kartan, jonka avulla löysimme perille (kiitetty olkoon Nokia ja offline-tilassa toimiva navigaattori!).

Keskiviikona kuljimme tehokkaasti noin 12 tunnin aikana melko laajalti (kävelyä tuli ehkä noin 15 km) Dubaita ristiin rastiin. Aloitimme Deirasta jossa tutkimme muutaman kauppahallin ja -alueen eli soukin. Kuljimme läpi "kultakadun", jolta tällä kertaa ei löytynyt ostettavaa. Parfyymisoukista sentään löysimme mieluisat öljytuoksut kotiin viemisiksi. Kuljimme pitkin täysiä ja kapeita katuja, joilla tuntui olevan yllättävän vähän turisteja. Aamupäivästä ostimme molemmat pitkät hameet kuumaan päivään paremmin sopiviksi asusteiksi, ja hyppäsimme lopulta Dubai Creekin ylittävään abra-vesitaksiin. Taksin hinta oli YHDEN dirhamin (0,20 euroa), ja niitä kulki lahdella täysinä jatkuvana virtana.

Lahden toisella rannalla olevan alueen nimi on Bur Dubai, joka sekin on Dubain alkuperäisintä aluetta. Kävimme syömässä lahden rannalla ja suuntasimme maustesoukiin, josta löysimme ihania tuoksuja ja ostimme mausteita ja pähkinöitä. Sen jälkeen tepastelimme vielä lahden rantaa ja ihmettelimme valtavaa määrää tyhjiä ravintolapöytiä. Ehkä ne ovat iltaisin täynnä, mutta keskellä päivää ne olivat suorastaan surullinen näky joutilaine tarjoilijoineen.

Illaksi matkustimme vielä metrolla (joka tosin kulki koko matkan maan päällä teiden yläpuolelle rakennetuilla raiteillaan) Emirates mall-kauppakeskukseen. Siellä kummastelimme, kuten asiaan kuuluu, sisätiloihin rakennettua laskettelukeskusta ja "lumessa" -3 asteen lämpötilassa lainatoppapuvuissaan pyöriviä turisteja. Matka hotellille taittui jotakuinkin ääriään myöten täyteen ahdetussa metrossa ja mukavan päivän kruunasi leppoisa illallinen. Unta ei tarvinnut täyden mahan ja väsyneiden jalkojen kanssa kauaa odotella!

Torstaiaamuna minä hyppäsin itärannikolle ajavaan bussiin ja kamu jäi ihmettelemään Dubain ostoskeskuksia ja nähtävyyksiä vielä muutamaksi päiväksi. Satoi koko päivän vettä ja bussiasemalla aamusta hymistelin (yhdessä useiden muiden kanssa) aurinkosuojiksi rakennettujen katosten alla koleaa ja kummallista säätä. Katokset eivät pitäneet kokonaan vettä ja bussissa kiittelinkin pitkän hameen kätevyyttä, kun vaihdoin sen alla kuivat housut jalkaan.

Oli niin mukava reissu! Käsitykseni Dubaista muuttui Deiran katuja samotessa täysin. Dubai ei olekaan pelkkä älytön rikkaiden puuhamaa vaan siellä voi ihan tavallinenkin tallaaja kokea löytävänsä nähtävää ja koettavaa. Pilvenpiirtäjät, ökyhotellit ja -kauppakeskukset ovat osa todellisuutta - sellainen osa, joka itseäni ei suuresti kiinnosta - mutta toki siinä ympärillä ihmiset elävät omaa elämäänsä hankkien toimeentuloaan myymällä, ostamalla ja palvelemalla sekä turisteja että muita kaltaisiaan työläisiä. Sen todellisuuden näkeminen edes lyhyesti oli minusta paljon mielenkiintoisempaa kuin viime reissun kimellys ja ylenpalttisuus.

Huojuvalla pohjalla

Jotenkin olen vähän ylemmyydentuntoisesti kuvitellut, että täällä vallitsee tämä luokkajako pelkästään paikallisten ja ulkomaalaisten välillä. Olen kuvitellut, että paikalliset elävät rikkauksissaan mukavaa elämää ja kohtelevat sitten tänne töihin tulleita palvelijoinaan ihan vaan siitä ilosta, että pystyvät niin dirhamiensa turvin tekemään. Mutta eihän se (tietenkään?) niin mene.

Kuluvan viikon aikana kuulin uskomattomalta tuntuvan tositarinan, joka mullisti käsitystäni tästä yhteiskunnasta suuresti. Eräs paikallinen, arvostettu mies toimi kotikaupunkinsa ja -alueensa oikeusistuimen päätuomarina. Hänen kotinsa ja perheensä olivat samassa kaupungissa ja hän toimi arvostetun asemansa vuoksi myös muutamien järjestöjen "pääjohtajana" (enemmänkin varmasti seremoniallisessa roolissa kuin aktiivisena toiminnan johtajana). Elämä oli siis uomissaan. Kunnes jokin taho, jota tarinassa ei nimetty, ilmoitti, että tämä jo lähelle meikäläisten eläkeikää ehtinyt mies siirretään töihin Abu Dhabiin (kauas kotikaupungista ja eri emiraattiin) sikäläisen oikeuslaitoksen palvelukseen. Tuosta noin vaan! Häneltä kusymättä. Ja vastaan sanomista ei ole...

On tässä blogissakin tullut muutamaan kertaan päiviteltyä sitä, miten heppoisella pohjalla ulkomaalaisten työsopimukset ovat ja että kotiin lähdätys voi olla edessä hyvinkin mitättömältä tuntuvien tapahtumien vuoksi. Mutta eipä se taida paikallistenkaan työura kovin ennalta-arvattavaa tämän tarinan perusteella olla.

Ehkä elämä ei voi olla kovin vakaalla pohjalla, jos viime kädessä kaikki, minkä periaatteessa omistat, on sheikin. Kaikki maa kuuluu sheikeille, jotka sitten vuokraavat sitä eri tarkoituksiin. Paikallisille rakennetut kartanot ovat periaatteessa sheikin lahjoja alaisilleen, mutta mitään paperia siitä, että lahjan vastaanottaja todella omistaa rakennuksen, ei välttämättä ole olemassa. (Tämä selittää varmaankin ainakin osittain myös sitä, että rakennuksista pidetään täällä (minun mielestäni) keskimäärin aika huonosti huolta. Kun ei ole oma, ja kun ei koskaan tiedä, joutuuko siitä lähtemään jonkin syyn takia kohta, ei ole ehkä motivaatiota nähdä vaivaa. Toinen syy on varmaankin myös se, että rakentaminen on halpaa ja talojakin kohdellaan vähän kuin kertakäyttötavarana.) Työ on tavallaan sheikin palvelemista, ja esimerkiksi kaikki halukkaat nuoret miehet työllistyvät poliiseiksi tai armeijan palvelukseen. Työstä maksettava palkka on niin hyvä, että todella harvalla riittää lukuhaluja korkeakouluopintoihin. Kun tietää olevansa työssä, josta saatava korvaus on kohtuuttoman suuri sen vaatimaan vaivaan nähden, valmistautuu ehkä myös siihen, että työhön liittyvät komennukset voivat olla jopa mielivaltaisia. Omaehtoiseen oman elämän parantamiseen ei oikeastaan ole mahdollisuuksia - josko ei ehkä ole monella tarvetta tai haluakaan - kun kaikki on loppukädessä ikäänkuin sheikin armeliaisuuden varassa.

Joten, jos elää tällaisissa puitteissa elämäänsä, ei ehkä ole ihme, että purkaa turhautumista (?) ja yrittää kohottaa omaa arvoansa kohtelemalla itseään heikommassa asemassa olevia samalla tylyydellä kuin jolla itseä kohdellaan.

Tälläkin viikolla olen kuullut taas monta tarinaa ekspatriaateista (ulkomaalaisista työntekijöistä), jotka ovat saaneet tarpeekseen joko huonosta kohtelusta, poukkoilevasta hallinnosta, mielivaltaiselta tuntuvasta päätöksenteosta, määrättömästä odottamisesta tai jatkuvista, ennakoimattomista muutoksista. Monilla työsopimus on määräaikainen eikä kesken voi lähteä, mutta ainakin muutama tapaus laskee jo aamuja kotiinpaluulennon lähtöön...

Mutta minusta tuntuu juuri nyt siltä, että ymmärrän tätä paikkaa taas hitusen enemmän, ja ärsyynnyn paljon vähemmän. Välillä iskee melkein sääli ja mieleen hiipii kysymys siitä, millainen on tämän maan, kansan ja yhteiskunnan tulevaisuus. Muuttuuko jokin ennen kuin kaikki ulkomaalaiset päätyvät työskentelemään jossain, missä heitä kohdellaan paremmin? (Tai onko sellaista paremman kohtelun paikkaa olemassakaan? Ja muuttuuko tällainen herra ja palvelija -asetelma niin kauan kuin maailmassa on epätoivoista köyhyyttä?) Ja nouseeko paikallisista vastuunkantajia korkeaa koulutusta vaativiin tehtäviin vai onko osa öljyrahoista määrä käyttää ikuisesti ulkomailta tuotaviin "aivoihin"? Onko halpa työvoima ja edulliset raaka-aineet loukku, johon maan kehitys jämähtää, kun kehnoja tekeleitä joudutaan korjaamaan suhteettoman usein jo heti valmistumisen jälkeen? Tuleeko sheikin omistamista vuorista, rannoista ja aavikoista koskaan niiden asukkaille niin rakkaita, että niitä halutaan suojella ja vaalia?

Ja tyytyvätkö ihmiset mukavaan elämään ilmaisen rahan ja sukulaissuhteiden ja hyvä veli -verkostojen turvin, vai alkaako jossain vaiheessa liikehdintä, joka vaatii vallan ja omistajuuden jakamista laajemmalle joukolle?

Viikonlopun ihmettelyjä

Perjantaina ajoimme kirkolta kotiin ja lähellä Khorfakkanin satamaa vuorten juurella oli paljon autoja pysäköitynä tien varteen. En ollut aiemmin kiinnittänyt paikkaan mitään huomiota. Kuvittelin, että siinä vuorten juurella on joutomaata ja ehkä muutamia siirtotyöläisten hökkeleitä, jotka on ympäröity matalilla muureilla, ettei kotieläimet karkaa. Joten, kun Tunde totesi: "Looks like they have funeral there" (taitaa olla hautajaiset), olin ihmeissäni.

Mutta todellakin. Siinä matalien muurien takana ei ollutkaan vuohien laidunmaa vaan hautausmaa. Muslimien hautaustapa on paljon vaatimattomampi kuin kristittyjen eikä hautoja juuri edes erota maasta. Joskus haudoille ei laiteta mitään merkkiä, mutta yleensä haudan kohdalla on pienen pieni kivi tai muu matala kyltti. Muuten hautausmaa näytti samalta kuin kaikkialla sen ympärilläkin. Ei istutuksia, ei polkuja, joita pitkin voisi kulkea astumatta kenenkään haudan päälle, ei kukkia, ei hautakumpuja, ei kynttilöitä,...

Hautaus suoritetaan islamin opin mukaan ennen auringonlaskua eli käytännössä samana päivänä kuin ihminen on kuollut. Hautausta varten ruumis pestään ja puetaan vaatimattomiin (yleensä valkeisiin) vaatteisiin ja haudataan ilman arkkua. Yleensä vain miehet osallistuvat hautaamiseen. Siinä valkoisissa vaatteissaan autoilleen palaavia miehiä katsoessa tunsin taas suurta erilaisuutta kokemusmaailmoissa: He ovat pukeutuneet perjantaiaamuna pyhäpäivän vaatimiin puhtaisiin vaatteisiin, osallistuneet keskipäivän rukoukseen ja tulleet sen jälkeen hautaamaan aamun tai yön aikana kuolleen ystävänsä tai sukulaisensa. Minun kokemusmaailmastani käsin sellainen tuntuu ihan käsittämättömältä! Kuinka mieli ja sydän ehtii mukaan, kun hautaus pitää tehdä niin nopeasti? (Tosin täällä lämpimässä se on välttämättömyys uskonnosta riippumatta.) Kuinka perjantain toimet voi suorittaa samaan tapaan kuin aina ennenkin, vaikka joku on kuollut?  Kuinka voi osallistua keskipäivän rukoukseen tietäen, että sen jälkeen haudataan joku? No, joku täkäläinen olisi tietenkin yhtä ihmeissään meidän hautaustavoistamme.

Toinen ihmetyksen aihe oli perjantai-iltana iskenyt lyhyt mutta sitäkin ytimekkäämpi myrsky. Koko päivän oli ollut tuulista, pilvistä ja sateista, mutta nukkumaanmenon aikaan alkoi kummallinen kohina. Pian kohina voimistui, ja kun yritin katsoa parvekkeelta, mitä tapahtuu, tuuli ja vesi puskivat oven niin voimalla auki, että hädin tuskin sain sen suljettua. Ikkinoista näkyi vain poikittain harmaana lentävää vettä (rakeitakin oli kuulemma seassa) ja sumeat katuvalojen valot harmaan verhon takana. Kohina voimostui niin, että korviin sattui ja pian huomasimme seisovamme olohuoneen lattialle muodostuneessa lätäkössä! Vesi tuli sisälle ikkunoiden raoista, parvekkeen ovesta ja ilmastointilaitteiden aukoista (koneet on laitettu seiniin tehtyihin aukkoihin ilman mitään tiivisteitä). Kahmimme kaapeista kaikki pyyhkeet rakoja tilkkimään ja pahimman pauhun laannuttua aloimme luuttuamaan kuravettä pois lattioilta. Vettä oli litratolkulla! Voin vain kauhulla kuvitella, miltä talon pohjakerroksessa mahtoi näyttää...

Aamun valjettua myrskystä, joka kesti korkeintaan viisi minuuttia, oli muistuttamassa tulvivat kadut, muutama rannalla kaatunut puu ja mutalieju kaikkialla. Harvakseltaan asetellut viemärit eivät millään vedä sellaista vesimäärä kerralla. Lisäksi joka puolella on niin paljon roskaa ja irtonaisia kiviä, oksia, kasveja, mutaa, hiekkaa yms., että vähätkin viemärit tukkeutuvat nopeasti.

Hotellin uima-altaat olivat saaneet osansa myrskytuulesta ja ne olivat harmaina ilmeisesti sade- ja meriveden sekoituttua altaisiin. Lauantaiaamuna niitä putsattiin kuumeisesti ja innokkaimmat turistit makasivat uima-asuissaan altaan reunalla puhurista huolimatta. Ranta oli kokonaan suljettu, sillä vielä lauantainakin aallot löivät yli hiekan, ja niiden mukana tuomaa roskamäärää siivotaan varmasti ainakin muutama päivä. Merivesi oli aivan ruskeaa ja voi olla, että hotellin rantaa suojaamaan rakennetut hiekkapadot ovat huuhtoutuneet meren pohjasta aaltojen mukana rantaan.

Tänään sunnuntaina tulee edelleen niin kovaa, että ilma on harmaana pölystä. Aurinko kyllä yrittää jo paistaa ja hetkittäin se tuolta usvan takaa oikein häikäiseekin. Lämpötila on pysnyt koko ajan 25 asteen paikkeilla, mutta uiminen - tai edes ulkoilu - ei oikein tulla puhurissa houkuttele.  Huomenna pitäisi sääennusteen mukaan olla paluu normaaliin eli aurinkoa ja lämmintä ilman tuulta, pilviä, sadetta tai sumua.

Lekottelua. Ja vähän lenkkejä.

Nyt alkaa olla lököilyn taito hallussa täällä päin. Ilma on liian kuuma aktiiviseen elämään, joten ei voi tehdä muuta kuin lötkötellä uima-altaan reunalla ja hiekkarannalla. Elämänpiiri on kaventunut minimaaliseksi, kun tapaamme vain hotellin henkilökuntaa ja siellä lomailevia turisteja, mutta tässä vaiheessa se ei enää haittaa. Uusiin ihmisiin ei varmaankaan tulisi tutustuttua muutenkaan, kun on tiedossa, että kohta ollaan lähdössä pois.

Eilen illalla tartuin ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon imuriin, mutta muuten kotityöt ovat jääneet järjestäen tekemättä, kun aamu- ja iltapalan välinen aika ollaan asunnosta poissa. Parin päivän välein on toki raahauduttava kauppaan evästä ostamaan, ja pyykit ja tiskit on ajoittain pestävä, mutta juuri muita aikaansaannoksia ei ole esiteltäväksi.

Sen verran olen kuitenkin pitänyt itseäni toimeliaana, että olen käynyt säännöllisesti kuntosalin juoksumatolla. Lupauduin osallistumaan toukokuussa Run for Freedom- hyväntekeväisyysjuoksuun Helsingissä ja puolimaratonista pitäisi silloin selviytyä. (Tapahtumasta löytyy lisätietoa täältä. Mukaan juoksemaan mahtuu vielä! Jos haluat osallistua sponsoroimalla minua, laita viesti osoitteeseem veeranbloginposti@gmail.com Tarkoituksena on, että jokainen Run for Freedom-joukkueen jäsen kerää sposoreiltaan vähintään 100 euroa ja lahjoittaa ne kansainväliselle ihmiskaupan vastaista työtä tekevälle A21-järjestölle.) Vaikka juoksumatolla köpöttely onkin hiukan tylsää, eikä vedä vertoja ulkona hölköttelylle, on virkistävää päästä vähän liikkumaan. Ja tuo tuleva tempaus ja sen tärkeys motivoi mukavasti.

Uima-altaalla pötköttelyn ansiosta on kyllä yksi virstanpylväs tullut saavutettua. Elämäni ensimmäistä kertaa minulla on uimapuvusta rusketusrajat. (Yleensä palan heti, ja siksi välttelen Suomen kesän aurinkoa parhaani mukaan.) Että jonkinlainen aikaansaannos se on tämäkin! :)

--
Kuvissa kuntosalin lenkkimaisemat tässä yhtenä iltana. Ja aamun valoa rannassa.

Lomalle? Tule tänne!

Onko ensi syksyn tai talven suunnitelmissa loma jossain lämpimässä? Salli minun ehdottaa, että Kanariansaarten tai Thaimaan sijaan harkitsisit rantaelämää Khorfakkanissa. Tässä muutama perustelu ehdotukselleni:

1) Oceanic Khorfakkan Resort and Spa -hotelli

Sanoisin, että tärkein syy tulla näille kulmille lomailemaan on se, että täällä pääsee majoittamaan tasokkaaseen hotelliin maksamatta itseään kipeäksi - toisin kuin vaikkapa Dubaissa. Olemme vierailleet hotellilla lähes päivittäin reilun neljän kuukauden ajan, enkä kerta kaikkiaan löydä mitään valittamista mistään. En ole elämäni aikana käynyt sadoissa hotelleissa, mutta jokusessa kuitenkin, eikä missään ole henkilökunnan ystävällisyys, palvelujen taso, siisteys ja kaiken mahdollisen huomioiminen ollut tätä luokkaa. Hotellilla on neljä tähteä, mutta viisi ei olisi meidän kokemuksemme perusteella liioittelua.

Hotellilla on kiva allasalue baareineen (alkoholia täällä tosin ei tarjoilla edes hotellissa toisin kuin muualla Arabiemiraateissa), ja yksityinen siisti, isohko ja suojainen hiekkaranta. Huoneet ovat suhteellisen tilavia (väittäisin, että ne ovat isompia kuin Suomessa keskimäärin), ja kaikkialla on uutta ja siistiä.

Hotelli on avattu vuosi sitten pitkään kestäneen remontin jälkeen (esimerkiksi osa TripAdvisor-sivustolla olevista kuvista ja arvioista ovat ajalta ennen remonttia eivätkä sitenvvastaa enää nykyistä todellisuutta). Koko henkilökunta on uutta, myös hotellin johtaja, ja ajatuksena on selkeästi ollut luoda hotelliin hienostunut mutta ystävällinen tunnelma. Siinä on onnistuttu hyvin!

Lisäksi Oceanic on panostanut ruokaan. Kauniit merinäköalat omaava ravintola tarjoilee runsaan ja erittäin maistuvan buffe-lounaan ja -päivällisen joka päivä kohtuulliseen hintaan. Ravintolapäällikkö on kansainvälisiä tunnustuksia kerännyt (ja kuulemma myös Hell's kitchen-ohjelmassa kilpaillut) taituri, enkä ole vielä maistanut mitään, mikä ei maistuisi hyvältä... Tällä hetkellä illallinen tarjoillaan "Seven wonders of the World"-teemalla ja joka ilta tarjolla on makuja eri puolilta maailmaa. Jälkiruokapöytä on (petollisen) houkutteleva, iso ja herkullinen!

Hotellilla on myös tasokas kauneuskeskus ylimmässä kerroksessa, ja sen hoitohuoneista - kuten myös samoissa tiloissa sijaitsevalta kuntosalilta - avautuu hulppeat näkymät merelle, vuorille ja kaupunkiin. Myös sukellus- tai snorklausretkelle kannattaa ehdottomasti lähteä hotellin sukelluskeskukselta. Kirkkaissa ja lämpöisissä vesissä vedenalaiseen maailmaan tutustuminen on hieno kokemus.

Hotellin www-sivut www.oceanichotel.com

2) Lentomatka on lyhyt

Sinivalkoiset Finnairin siivet lennättävät Helsingistä suoraan Dubaihin (josta on noin kahden tunnin ajomatka Khorfakkaniin) läpi talven 6,5 tunnissa. Kun on lentojen varauksen kanssa ajoissa liikkeellä - tai vaihtoehtoisesti bongaa ne viime tipassa esim. Aurinkomatkojen ylijäämästä - hintakaan ei päätä huimaa.

Lentoja on toki runsaasti myös Keski-Euroopan kautta ja esim. Norwegianilta voi löytää todella edulliset lennot Oslon kautta, jos on joustava matkapäiviensä suhteen.

3) Khorfakkan on kaunis

Kolmen kilometrin mittainen hiekkaranta palmuineen. Kirkas turkoosinen (ja lämmin) merivesi. Kaupunkia ympäröivät vuoret. Joka aamu voi herätä todeten olevansa keskellä maisemaa, jota ei halua unohtaa.

4) Tunnelmaa (jopa eksotiikkaa) on sopivasti

Täällä pääsee helposti kokemaan arabimaailman elämänmenoa ilman, että tarvitsee kovin paljoa siihen mukautua (ei huntua, ei edes pitkää hametta), jos ei itse halua. Monessa muussa paikassa tällainen ei ole mahdollista. Paikalliset elävät omaa elämäänsä ja turistit omaansa.

Rukouskutsut voivat häiritä tai sitten ne voivat olla mukava kotoisesta poikkeava mauste päivää rytmittämään. Paikallisten pukeutuminen voi kumnastuttaa tai sitten sen yhtenäisyyttä voi ihailla ja pohtia, millaisia sosiaalisia kuvioita pukukoodin ylläpitämisen taustalla on. Ihmiset ovat hymyileviä ja ystävällisiä varsinkin, jos on itse aloitteellinen kontaktin ottamisessa. Tai vaihtoehtoisesti voi kulkea kenenkään häiritsemättä omissa oloissa vaikka koko loman.

Toki on mahdollista maata auringossa hotellin aitojen sisäpuolella, jos ei kaupunkiin jalkautuminen huvita. Uskon, että myös sillä tavalla vietetty loma on täällä rentouttava ja upea.

5) Hintataso on kohtuullinen

Ruoka on Suomeen verrattuna suorastaan halpaa varsinkin kaupoissa, mutta myös ravintoloissa. Elektroniikka ym. merkeillä markkinoitava kulutustavara on noin arvinlisäveron verran edullisempaa, kun taas "merkittömiä" vaatteita, astioita ja sisustustavaraa (jos sellaista onnistuu täältä kotiin kuljettamaan) saa puolella hinnalla tai edullisemmin. Palvelut ovat todella edullisia (mm. taksit, kampaamot), samoin bensa ja auton vuokraaminen.

6) Etäisyydet joka puolelle ovat sopivat

Dubaista ajaa tänne pari tuntia. Fujairah on lähin suurempi kaupunki. Sinne on matkaa 30 min. Ras Al Khaimah (jossa sijaitsee mm. iso ja kehuttu vesipuisto) on 1,5 tunnin ajomatkan päässä ja Abu Dhabiin ajaa kolmisen tuntia. Jos haluaa ajella tässä niemennokassa ympäriinsä, Khorfakkan on hyvä tukikohta.

7) Sää on mitä suurimmalla todennäköisyydellä hyvä

Joulukuu oli tänä talvena viileä, mutta sekin olisi ehkä tuntunut ihan kohtalaisen lämpimältä, jos lomalle olisi lähtenyt pimeästä ja loskasta. Mutta kuulemani ja kokemani perusteella ainakin loka-marraskuussa ja tammi-maaliskuussa sää on melko varmasti hyvin miellyttävä: Lämmin, mutta ei paahtava, ja aurinkoinen. Sateen todennäköisyys on minimaalinen.

--

Me emme olisi todennäköisesti koskaan päätyneet tänne, jos ei urheilun ihmeellinen verkosto olisi meitä tänne heittänyt. En tietäisi, mistä olisin jäänyt paitsi, enkä osaisi sitä harmitella. Mutta nyt, kun olemme täällä eläneet - ja olemisestamme iloineet ja nauttineet - voin sydämestäni suositella tätä kenelle tahansa lomapaikaksi. Ne muutamat suomalaiset, joita olemme täällä tavanneet, ovat olleet samaa mieltä. Tämä on ihana paikka ympäröivästä kauneudesta, lämmöstä ja leppoisasta oloilusta nauttimiseen. Uskallan siis toivottaa Khorfakkanin puolesta: Tervetuloa!

Oceanicin buffen jälkiruokapöytä

LisääR

antamaisemaq

Mitäs sitten keksittäis?

Oltiin eiliseen asti siinä uskossa, että ensi viikolla sinivalkoiset siivet kantavat meidät nauttimaan kotomaan lumettoman talven viime hetkistä (ennen kuin tilauksessa oleva vuosisadan lämpöisin ja pisin kesä alkaa). Vaan tänään emme taas enää tiedäkään, kuinka pitkälle kevät ehtii ennen paluutamme. Tunden kuntoutus jatkuu edelleen ja seuraavat mitään merkitsevät päivämäärät on merkattu tämän kuun lopulle.

Tässä alkaa nyt olla sellainen taitekohta kotiinpaluun odotuksen kanssa, että melkein ei enää huvittaisi jäädä tänne. Ei sillä, etteikö täällä koko ajan lämpenevä sää houkuttelisi enemmän kuin "kuka tietää, mitä seuraavaksi on luvassa"-kevät Keski-Suomessa. Mutta kun... ajatuksissa ja puheissa ollaan kuin huomaamatta siirrytty Suomessa odottavaan arkeen siinä määrin, että tuntuu, ettei täällä ole enää mitään... ei arkea, ei tekemistä, ei hoidettavia asioita,...

Suurin osa tavaroista alkaa olla matkalaukuissa. Lasten lempileikki on "Finnaain lentokone", jossa he pakkaavat laukut täyteen tavaraa, laittavat kengät jalkaan ja ovat menossa ovesta ulos - kohti kotia. Asunto näyttää päivä päivältä räjähtäneemmältä, kun ei oikein into riitä sen siistinä pitämiseen, koska "kohta lähdetään ja tehdään sitten loppusiivous". Kaikkialla tulee toisteltua uusille ihmisille: "yes, we've been living here but now we are going home" (joo, ollaan asuttu täällä, mutta ollaan just lähdössä kotiin). Ruokakaupassa ei viitsi ostaa oikein mitään, ettei sitten mene hukkaan, kun jää käyttämättä. Pesukone pyörii koko ajan, että (lähes) kaikki vaatteet olisi puhtaana pakkaamista varten. Ollaan lähtötelineissä, mutta lähtölaukaus tuntuu viipyvän.

Asennoidumme siis vielä (ainakin) kerran uudelleen. Edessä on edelleen muutaman viikon verran lököilyä sinisen taivaan ja koko ajan paahtavamman auringon alla. Asiat voisivat olla huonomminkin :D

Se, mikä tuntuu hetkittäin suorastaan pakottavan meidät täältä pian kotiin on lasten päivittäin kasvava kavereiden ja tuttujen kuvioiden ikävä. Ehkä heille kaikki täällä ollut mukava on todella mukavaa vasta sitten, kun sen saa jakaa tärkeiden kamujen kanssa. Sen ilon kokemista ei voi enää kauaa viivyttää. Varsinkaan, kun lapset ovat hahmottaneet asiat niin, että kotiin mennään pian. Siitäkin huolimatta, että olemme yrittäneet olla puheissamme mahdollisimman suurpiirteisiä.
- "Äiti, montako yötä me ollaan vielä täällä?"
- "Jotakin kymmenen ja kahdenkymmenen välillä, ehkä."
- "Hei! Kuulitteko? Me mennään huomenna kotiin!"

Tulossa siis ollaan. Pian. Tai vähän sen jälkeen.

Paasto

Kristillisessä maailmassa aloitetaan tänään pääsiäiseen valmistautuminen paaston muodossa, vaikka tämä ei kovin suuresti Suomessa tai muuallakaan länsimaissa näy. Silti ajattelin astella paastosta rakentuvaa aasinsiltaa ja kirjoittaa lyhyesti islamin paastosta, ramadanista. Se tosin ei osu samaan aikaan pääsiäispaaston kanssa vaan on vasta myöhemmin.

Ramadania vietetään islamilaisen kalenterin mukaan vuoden yhdeksäntenä kuukautena. Koska islamilaisessa kalenterissa kuukaudet lasketaan kuunkierron mukaan, ramadanin aika vaihtelee eri vuodenajoissa. Tänä vuonna paaston aika osuu täällä vuoden kuumimpaan vaiheeseen kesä- ja heinäkuulle eli se on todellinen fyysinen koettelemus.

Ramadanin aikana paastotaan syömisestä ja juomisesta auringonnousun ja -laskun välinen aika. Kuukauden aikana eletään muutenkin vielä tavallista uskonnollisemmin: Luetaan enemmän koraania, rukoillaan ja autetaan heikompiosaisia. Koko kuukauden tarkoitus onkin kääntää ajatukset enemmän uskonnollisiin asioihin. Sama idea on tietenkin myös kristillisessä paastossa ja varmasti muidenkin uskontojen paastokäytänteissä.

Ennen auringonnousua syödään pieni ateria ja auringonlaskun jälkeen kokoonnutaan illalliselle yhdessä perheen ja ystävien kanssa. Ramadan onkin, paastostaan huolimatta, juhlakuukausi. Arabimaissa (siis varmasti myös täällä) kaupungit koristellaan valoilla ja lyhdyillä ramadanin ajaksi muistuttamaan siitä, että eletään juhla-aikaa.

Toisaalta paastokuukauden arkinen elämä ei välttämättä ole kovin juhlavaa. Luin erään täällä asuvan brittinaisen kokemuksia ramadanista, ja ne tiivistyivät lähinnä siihen, että ihmiset ovat väsyneitä, äreitä ja kärsimättömiä nälän ja kuumuuden vuoksi. Liikenne on vielä tavanomaistakin vaarallisempaa, kun ihmisten hermo ei kestä sitäkään vähää kuin yleensä ja osa nukahtelee rattiin silkasta uupumuksesta. Kun ruokailu on sallittu vain yöaikaan, iltojen valvominen venyy aamun tunneille asti ja unet jäävät jopa vaarallisen lyhyiksi, kun sama rytmi jatkuu kokonaisen kuukauden. Vuorokausirytmin sekoittuminen ja nestehukka ovat ramadanin hinta.

Hinnastaan huolimatta paastoaminen on jokaisen terveen aikuisen muslimin velvollisuus. Täällä ja monissa muissa islamilaisissa maissa julkisilla paikoilla syöminen, juominen tai tupakoiminen ramadanin aikaan ovat rangaistavia tekoja. Myös vaatetuksen suhteen täällä ollaan kuulemma tiukempia ramadanin ajan, ja sopimattomasta pukeutumisesta todennäköisesti huomautetaan myös länsimaiselle.

Emme tule kosketuksiin ramadanin kanssa itse tänä kesänä, mutta kun Tunde syksyllä tuli sopimusneuvotteluihin, täällä elettiin ramadania. Joukkueen harjoitukset alkoivat vasta myöhään illalla, ja sen jälkeen oli massiivinen ruokailu. Neuvotteluihin päästiin joskus puolenyön paremmalla puolen, niitä käytiin monena yönä, eikä ollut tavatonta, että Tunde vapautui niistä vasta kolmen-neljän aikaan aamuyöstä. Tavallaan koko yhteiskunta elää paaston ehdoilla, ja ruuasta kieltäytyminen on varmaankin helpompaa sosiaalisen paineen ja toisaalta myös ympäristön tuen vuoksi. Silti valtava ponnistus tuo kuukausi on, ja sen päättymistä onkin aikanaan aihetta juhlia monipäiväisissä Eid al-Fitr juhlissa, joissa juhlitaan uuden kuukauden alkua ja paluuta luonnolliseen olotilaan.

Perjantaipyhä

Koska täällä perjantai on kuin länsimaiden sunnuntai, monet kristilliset seurakunnat pitävät viikon pääjumalanpalveluksen perjantaina aamupäivällä. Samaan aikaan, kun muslimit kokoontuvat keskipäivän rukoukseen ja saarnan kuuloon moskeijaan, kristityt rukoilevat, laulavat hengellisiä lauluja ja kuuntelevat saarnaa eri hotellien auditorioissa, kodeissa ja joissain tapauksissa myös omissa kirkkorakennuksissaan.

Me olemme löytäneet läheisestä Fujairahin kaupungista nigerialaislähtöisen seurakunnan. Se kuuluu maailmanlaajuiseen Redeemed Christian Church of God - seurakuntaverkostoon, ja on hyvin samanlainen kuin se seurakunta, jossa Tunde tapasi käydä Nigeriassa asuessaan. Olemme tunteneet olomme kotoisaksi. Jopa minulle monet laulut ovat tuttuja - ne on tulleet tutuiksi kuin huomaamatta yhteisten vuosien aikana, kun Tunde on soittanut kotona Nigeriasta tuomiaan levyjä. Lapsille on omaa ohjelmaa (Sunday school on tietenkin Friday school) ja he ovat saaneet kirkolta monta kivaa kaveria. Tänään olikin ilmassa aika paljon haikeutta, kun kerroimme olevamme lähdössä pois... Ensi perjantai lienee viimeinen kerta tämän seurakunnan keskellä meille.

Seurakunta kokoontuu erään keskustan hotellin auditoriossa. Paikalla on yleensä karkeasti arvioiden 80-100 henkeä, suurin osa afrikkalaisia. Muutamia intiaisia, filippiinejä ja länsimaisiakin on mukana, mutta ei yhtään paikallista. Seurakunnalla on oma musiikkiryhmä, johon kuuluu rumpali, basisti ja pianisti sekä vaihteleva määrä laulajia. Musiikilla onkin suuri rooli jumalanpalveluksessa, ja afrikkalaiseen tyyliin (?) se on äänekästä, rytmikästä ja iloista. Naurahtelen välillä ääneen katsoessani, kuinka edessäni oleva ihmismassa (istumme yleensä lasten takia auditorion takimmaisilla riveillä) heiluu ja hytkyy musiikin rytmissä. Ei voi olla tulematta hyvälle mielelle, vaikka suomalaista ei samanlaisella tanssitajulla olekaan siunattu.

On ollut rikkaus saada olla elämässä täällä myös toisenlaisen seurakuntakulttuurin keskellä! Afrikkalainen kirkko arabimaan pikkukaupungissa... Kaikkea ei todella osannut etukäteen odottaa! :) Luulen oppineeni tässä ohessa myös vähän lisää siitä, mistä mieheni on kotoisin. Kaikenlaisia hienoja juttuja sitä onkin saanut olla näiden kuukausien aikana kokemassa!

Ruokaa!

Näin pitkään on täällä tullut oleskeltua, eikä tähän mennessä ole ollut paljoakaan sanottavaa ruuasta (paitsi taateleista). Se johtuu ainakin siitä, ettei ole tullut vastaan mitään niin erityistä, että olisi ollut pakottava tarve siitä kertoa. Ja ehkä myös siitä, että nykyään mikään ruoka ei ehkä ole niin eksoottista kuin ennen, kun joka puolella maailmaa voi päästä nauttimaan minkä tahansa kulttuurin tyypillisä ruokia.

Lyhyen kokemukseni mukaan arabialaiseen keittiöön kuuluu ainakin seuraavia ruokia:

Grillattua lihaa. Pääasiassa kanaa tai lammasta. Kalaa tarjotaan yllättävän vähän siihen nähden, että olemme meren rannassa ja joka päivä kalastajat vetävät Jeepeillä verkkojaan hiekkarannalle (turistien ja joskus paikallistenkin pällistellessä vieressä). Liha tarjotaan usein vartaassa tai jauhetusta lihasta tehtyinä puikkona, joita minun lapsuudessani kutsuttiin kepakoiksi.

Riisiä. Valkosta, keltaista, maustettua, vihanneksilla ryyditettyä, nuudeleihin sekoitettua. Riisiä tarjotaan aina, ranskalaisia perunoita (joita meikäläisten annoksissa on grillatun lihan seurana aina) vain vähän. Intialaisen keittiön vaikutus näkyy varmasti muissakin ruuissa, mutta riisiruokien kohdalla se on erityisen selkeä: Kaikkialla arabialaisissa ravintoloissa on tarjolla myös biryania, riisiruokaa, jossa on joukossa lihaa tai mereneläviä.

Leipää. Vaaleaa, hyvänmakuista leipää on sekä litteää ("lettuleipää", kuten lapset ovat sen nimenneet) että ilmavampaa pitaleipää (ja varmasti montaa muutakin, joita emme ole sattuneet syömään - tai erottamaan). Leipää tarjoillaan joka aterialla.

Hummusta. Siitä on muodostunut koko perheen herkku, jota täytyy yrittää valmistaa myöhemmin kotona. Hummus on kikherneistä, öljystä ja mausteista tehty tahna, jota syödään leivän ja salaatin kanssa.

Salaattia. Salaateissa käytetään paljon oliiveja, tomaattia ja mausteeka jotakin etikan tyyppistä. Tabbouleh-salaatissa ainekset hienonnetaan aivan pieneksi niin, että salaatti on melkein tahnamaista ja sitä on helpompi syödä leivän kanssa. Toinen usein tarjottava salaatti on nimeltään fattoush ja siinä on mukana pienistettyä leipää. Omaan makuuni nämä salaatit ovat liian happamia.

Jälkiruokaa. Um Ali on jälkiruoka, jota on tarjolla aina. Se on leipävanukkaan tyypistä, jossa on joukossa pähkinöitä ja rusinoita sekä runsaasti kermaa. Mausta tekee suomalaiselle suulle hiukan vieraan sekaan laitettu ruusuvesi. Sitä käytetään myös joissain jäätelöissä mausteena ja sen makuun ihastuminen vaatii minulta aikaa enemmän kuin neljä kuukautta...

Lisäksi aterioilla tarjolla on usein tomaattipohjaista kastiketta, joko tulista tai vähemmän tulista, jossa on (lampaan)lihaa ja vihanneksia. Myös herneitä, linssejä, papuja ja kikherneitä syödään täällä melko paljon salaateissa, keitoissa ja kastikkeissa.

Ja ollappa nyt tähän laittaa kauniita ruoka-annoskuvia tekstiä elävöittämään...

Illan valoa

Nämä illat alkaa käydä vähiin. Muutaman viikon päästä olemme ehkä jo kotona ja ihan toisenlaisissa iltatunnelmissa. Nautitaan siis näistä vielä hetki!

Slow motion

Kun aamulla ei tarvitse herätä aikaisin lähteäkseen viemään lapsia hoitoon ja itseään töihin, ei varsinaisesti haittaa, vaikkei kaikki tapahtuisi kovin nopeasti. Kotoisaa helppoutta tulee kuitenkin pakahduttavasti ikävä viimeistään siinä vaiheessa, kun pitää selviytyä nopeasti jonnekin... Mutta niitä aamuja on harvemmin, ja vielä hetki mennään näillä raiteilla:

Aamukahvi syntyy keittämällä vesi kaasuliedellä ja suodattamalla se Suomesta tuoduin tykötarpein (suodatin, suodatinpussi ja oikeanlainen kahvi) suoraan kuppiin. Neljä ja puoli teelusikallista on empiirisesti todettu optimaaliseksi kahvimääräksi parhaan makuelämyksen aikaansaamiseksi.

Ikävöin kyllä hetkittäin Mokkamasteriani...

Leivän päälle voi valita valmiita juustosiivuja, joilla on taipumus olla aika paksuja, tai yrittää höylätä tylsällä juustohöylällä juustopallosta lohkaistusta palasta siivuja, joilla on taipumus olla röpelöisiä, ohuita ja pieniä.

Ikävöin hetkittäin Aadamia ja Fiskarsin keltavartista juustohöylääni...

Suihkua varten keittelen taas vettä isossa kattilassa ja peseytyminen sujuu kuin (vanhan kunnon) kesämökin saunassa ikään: Ämpärissä on sopiva sekoitus kylmää hanavettä ja kuumaa vettä ja sieltä sitä ammennetaan kilon jugurttipurkin avulla.

Ikävöin toki hetkittäin toimivaa ja siistiä suihkuamme ja hanasta tulevaa lämmintä vettä...

Kaupasta löytyy kaikki mahdollinen tarvittava helposti, ja jos jotain täytyy etsiä, on hetkessä yksi tai kaksi asiakaspalvelijaa auttamassa. Hedelmät punnitaan asiakkaan puolesta, kunhan vähän aikaa odottelee, että asiasta vastaava henkilö ilmaantuu toimipisteelleen. Kassalla toiminta sen sijaan on niin ripeää, että puolet ostoksista on pakattu kymmeneen eri muovipussiin ennen kuin ehdin kaivaa kestokassiani esille...

Ikävöin hyllyjen välissä vain hetkittäin (kotoista) perunaa (täkäläinen on makeampaa), ruisleipää, täysjyväpastaa, raejuustoa, maitorahkaa ja ohra-riisisekoitusta... ja sitä, että saan pakata maitotölkkini ja kananmunani ihan itse tarkoin harkittuun järjestykseen s-kaupan jättikassiin.

Liikenteessä ei auta kaahata, sillä kaikki muut tekevät sen puolestasi. Toisaalta on pakko olla vähän rohkeampi kuin kotomaassa, koska muutoin joutuu odottamaan vuoroaan esim. liikenneympyrään tai risteyksessä hamaan tulevaisuuteen. Automaattivaihteet laiskistaa vasemman jalan, bensa-aseman tankkaajat koko ihmisen: Ikkuna auki, noin 15 e asiakaspalvelijan kouraan ja kohta tankki on täynnä. Edes moottoria ei tarvitse sammuttaa, jos ei satu huvittamaan...

Ikävöin lasten turvaistuimia, hillittyä liikennettä ja sitä, että ihminen vaivautuu tekemään edes jotain ilman, että tuntee uhrautuvansa mukavuusvyöhykkeensä ulkopuolelle.

Kokkaus sujuu melko samoin elkein kuin kotonakin, vaikkakin kaasuliesi, pinnoitteistaan luopuvat kattilat ja yllättävän kehnot keittiötyövälineet koettelevat hetkittäin luovuutta - ja hermoja. Ulkona tulee käytyä syömässä useammin kuin Suomessa halpojen hintojen vuoksi. Koko perhe syö mahansa täyteen JA ottaa tähteet seuraavan päivän eväiksi noin 25 eurolla. Ulkona syödessä välttää myös tiskaamisen, joka hoituu käsipelillä ja vesiä vadissa sekoittelemalla.

Ikävöin tuttua liettä, uunia ja astianpesukonetta.

Parasta on kuitenkin se, että sää sopii ulkoiluun joka päivä. Jos aurinko ei satu paistamaan, lämpötila on erityisen sopiva leikkipuistoiluun, ja kuumemmat päivät kuluu altaassa. Kiireen tunnetta ei ole pihallakaan. Ihmisillä näyttää olevan aikaa kuljeskeluun, jutteluun ja istuskeluun. Iltapiknikkiä varten rannalle voidaan kantaa autolastillinen tavaraa eikä pitkän ajan vaativa grilliruuan valmistus ole liian suuri ponnistus.

En voi väittää ikävöiväni arjessa piilevää kiireen tunnetta, tai keväässä odottavaa loskaa ja märkää. Mutta kyllä Suomen kesä on ikävöimisen arvoinen. Ja kai sitä hidastettua elämää voi oppia sielläkin elämään.

Rakkauden päivä

Näin ystävänpäivän jälkimainingeissa ajattelin, että olisi kiva kirjoittaa muutama sananen siitä, miten täällä rakkautta juhlitaan. Ylen uutisista bongasin lyhyen tekstin siitä, että tuolla naapurissa Saudi-Arabiassa kaikki millään tapaa ystävänpäivään liitettävä on tiukasti pannassa helmikuun 14. päivän paikkeilla. Ei punaisia ruusuja, ei sydämiä, ei suklaakonvehtirasioita, ei edes punaista käärepaperia ole lupa pitää kaupoissa myynnissä. Ja kiellon noudattamista valvoo tiukasti poliisi.

Täällä ystävänpäivä kyllä näkyi kaupoissa ainakin jonkin verran. Samalla, kun 14.2. rohkaistaan lepertelemään aviopuolisolle, myös perheen yhteistä aikaa ja tekemistä painotetaan hyvänä tapana juhlia Valentinuksen päivää. Sydämiä oli näkyvissä siellä täällä, kortteja toinen toistaan siirappisemmilla teksteillä, suklaata ja mansikoitakin punaisissa sydämen muotoisissa rasioissa...

Hotellilla kuulin ohimennen, että viereiseen juhlasaliin oli illalla tulossa 440 hengen häät. Pikku juhlat! Mutta mikä hämmästytti vielä lukumäärää enemmän oli tieto siitä, että paikalla tulee olemaan pelkästään naisia! Siis mitä? Häät? Naisille? Olin ollut tietoinen, että kihlajaisia juhlitaan erillään, mutta että häätkin. Päätin sivistää itseäni täkäläisten häätapojen suhteen ja tässäpä tiivistelmää siitä, mitä opin:

Arabiemiraateissa nuoria kannustetaan menemään naimisiin tämän maan kansalaisen kanssa. Kannustimena toimii - mikäpä muukaan kuin - raha. Marriage fund -rahasto lahjoittaa noin 12 - 20 000 euron suuruisen summan emiraattipariskunnan hääjärjestelyjä varten. Jostain luin, että hääjärjestelyt maksavat täällä keskimäärin 50 000 euroa, joten rahaston tuki tilkkii tätä rahareikää ihan hyvin.

Järjestetyt avioliitot ovat edelleen melko yleisiä, mutta yleensä nuoret ovat alusta asti prosessissa mukana ja vähintäänkin kertovat vanhemmilleen, kenen kanssa avioliittoa olisi hyvä alkaa järjestelemään. Ennen varsinaisia häävalmisteluja tehdään avioliittosopimus, jossa kirjataan ylös molempien puolisoiden velvollisuudet toisiaan kohtaan. Myös omaisuuden jakamisesta mahdollisessa avioerossa sovitaan tässä vaiheessa. Aikaisemmin avioliittosopimusneuvottelut saattoivat kestää jopa kuukausia. Perinteisesti sulhasen perhe on maksanut morsiammesta myötäjäiset, josta osa (tai morsiammen perheen ollessa varakas) tai koko summa on jäänyt morsiammen henkilökohtaiseksi omaisuudeksi, joka säilyy myös avioerotilanteessa.

Avioliittosopimuksen allekirjoittamisen jälkeen alkavat varsinaiset hääjärjestelyt. Morsiammen valmistelemiseen kuuluu enemmän perinteitä ja kuluu enemmän aikaa kuin sulhon valmisteluun. Morsianta hoidetaan öljyillä ja voiteilla, ruokitaan parhailla ruuilla ja palvellaan (perinteisesti 40 päivän ajan) ennen hääjuhlia. Muutama päivä ennen häitä naiset viettävät länsimaisiin polttareihin verrattavat hennausjuhlat (Laylat Al Henna), joissa morsian ja hänelle läheiset naiset saavat hennatatuointikoristeet ruuan, musiikin ja tanssin ohessa.

Varsinaisia häitä juhlitaan siis mies- ja naissukulaisten ja ystävien kanssa erillisissä paikoissa. Joissain juhlasaleissa on mahdollista järjestää kahdet erilliset juhlat samaan aikaan, mutta esimerkiksi täällä Khor Fakkanissa toiset juhlat ovat usein hotellin juhlasalissa ja toiset rannalla hienossa ravintolassa. Nykyään naisten juhlissa saattaa olla valkokangas, jolle heijastetaan miesten juhlien tapahtumat. Naiset ovat juhlissa ilman huntua, joten päinvastainen ei ole mahdollista. Joskus myös sulhanen saatta morsiammensa naisten puolelle juhlien alussa (tällöin juhlavierailla on hunnut päällä), ja lähtee vasta sitten omalle puolelleen juhlimaan. Juhlien jälkeen tuore aviopari poistuu juhlista yhdessä ensimmäistä kertaa yhteiseen kotiinsa.

Monet juhlivat häitään varmasti yhä enemmän myös länsimaisin tavoin ainakin vaatetuksen ja ohjelman suhteen, mutta miesten ja naisten erilliset juhlat eivät varmaan ihan lähitulevaisuudessa ole siirtymässä historiaan. Siinä määrin tiukassa näyttää sukupuolijaottelu kaikessa arkipäiväisessäkin olevan: Kodeissa on (jos vain suinkin on varaa) erilliset sisäänkäynnit ja oleskelutilat miehille ja naisille, julkisilla paikoilla miehet seurustelevat keskenään, joskus piknikseurueet levittävät kaksi erillistä mattoa ruokailua varten, julkisilla paikoilla hellyyden osoittaminen (käsi kädessä kulkeminen, suuteleminen, jne,) on kiellettyä, naimattomat nuoret eivät saa viettää aikaa vastakkaisen sukupuolen kanssa. Muistan nähneeni vain kaksi kertaa paikallisen pariskunnan kävelevän käsi kädessä. Toinen oli tilanteessa, jossa he varmaankin luulivat, ettei kukaan näe, ja toinen nyt ystävänpäivänä Fujairahin ostoskeskuksessa. Radikaalia toimintaa omalla tavallaan... Ostoskeskuksessa pariskunnan nainen oli pukeutunut koko vartalon (myös silmät) peittävään abayaan ja ehkä siksi tuon pariskunnan hellyydenosoitus puhutteli minua jotenkin. Siinä näytti olevan enemmän rakkautta kuin kaikissa siirappisissa rakkausrunokorteissa yhteensä!

Palvelijayhteiskunta

Vähitellen täällä ollessa alkaa erottaa enemmän ja enemmän sävyjä siinä, miten ihmiset elävät elämäänsä joko etuoikeutettuna paikallisena, muualta tulleena arabina, tai siirtotyöläisenä. Hierarkia on silmin nähtävissä, vaikka sen kaikkia portaita ei mitenkään näin arabiyhteisöstä ulkopuolisena voikaan havaita. Arabiaa puhuvat ovat tietyllä tapaa yhtenäinen ryhmittymä, mutta todellisuudessa sen sisällä vallitsee vielä selkeä jaottelu vähintään sen mukaan, onko syntynyt täällä, muualla Arabian niemimaalla vai pohjois-Afrikassa. Intiasta ja Pakistanista tulleet muslimit kuuluvat toisaalta arabiaa puhuvien kanssa samaan kategoriaan osallistuessaan moskeijassa rukouksiin ja jakaessaan islamin arvot ja opit, mutta samalla heidän asemansa työelämässä on hierarkian alimmilla askelmilla (rakennusmiehinä, tientekijöinä, katujen siivoojina).

Sitten ovat muualta Aasiasta tulleet siirtotyöläiset, jotka yhdessä intialaisten ja pakistanilaisten kanssa käytännössä pyörittävät tätä maata. He myyvät kaupoissa ja ravintoloissa, hoitavat lapsia, palvelevat hotelleissa, siivoavat kodit,... Eurooppalaiset siirtolaiset ovat ainakin täältä katsottuna pikkuruinen vähemmistö, vaikka toki Dubaissa ja Abu Dhabissa heidän osuutensa on suurempi.

Paikallisten ja siirtotyöläisten suhde on jollain tapaa eriskummallinen. Paikalliset eivät ilmeisesti oleta kenenkään haluavan työskennellä ja elää täällä muun syyn kuin rahan takia ja toisaalta paikalliset eivät ehkä itse haluakaan tänne ketään minkään muun syyn takia... Ihmiset ovat tavallaan tervetulleita; tekeväthän he työt, joita paikallisten ei sitten tarvitse tehdä. Samaan aikaan jokainen tänne työhön tuleva on automaattisesti palvelijan asemassa. Jos vertaa Suomeen, ja pohtii, kuinka vaikkapa McDonald'sin kassalla työskentelevään henkilöön suhtaudutaan, huomaa suurimman eron siinä, että täkäläinen olettaa kassahenkilön olevan olemassa ja varsinkin työssään vain ja ainoastaan palvelemassa hänen vaikka kymmeneen kertaan muuttuvia mielitekojaan. Suomessa kassalla työskentelevä tekee työtään, ja ojentaa asiakkaalle sen, mitä asiakas on pyytänyt. Heidän suhteessaan ei ole korostettua hierarkiaa.

Tämä palvelijan asemassa työskenteleminen ja eläminen alkaa varmasti melko nopeastikin nostaa pintaan vihan ja katkeruuden tuntemuksia. Monien täällä työskentelevien kasvoista voi lukea inhon, joka kohdistuu autojensa torvia tuuttaaviin ja kaikesta mahdollisista valittaviin paikallisiin. Mutta inho piilotetaan hymyn tai ilmeettömyyden alle asiakkaita kohdatessa.

Sitäkin ajoittain mietin, että miltähän tuntuu elää paikallisena maassa, jossa ehkä 4/5 ihmisistä inhoaa paikkaa, jossa elää ja jää vain koska ei ole mahdollista lähteä. Miltä tuntuu käydä kaupassa, ravintolassa tai missä tahansa ostoksilla, kun tietää (?), että selän takana asiakaspalvelijat nyrpistävät nenää? Tai ehkä sillä ei paikallisille väliä. Ehkä he ajattelevat, että koko köyhemmän maailman tehtävä on palvella heitä, ja että täällä työskentelevät ovat itseasiassa etuoikeutettuja saadessaan elää tässä maassa. Lähtökohtaisesti kaikki muualta tulleet ovat täällä vain väliaikaisesti. Paitsi ne, joilla on rahaa pyörittää bisnestä. Heilläkin täytyy olla paikallinen "sponsorinaan", mutta heidän ei tarvitse pelätä viisuminsa peruuttamista kovin heppoisin perustein.

Hämmentävää on ollut huomata, että vain harva työläinen on täällä tyytyväinen. Osa haluaisia palata kotiin, osa ei suo sellaiselle ajatustakaan, vaan jää, koska on pakko. Kaikki tietävät, että lähtö voi pahimmillaan olla yhden väärän sanan tai teon päässä. Korkeassakin asemassa työskentelevät tietävät, että jollain tapaa on jatkuvasti varottava sanojaan. Työstä ei saa kiitosta ja ainoa "huomionosoitus" saattaa olla ilmoitus siitä, että on aika lähteä kotiin.

Toisinaan löydän itseni pohtimasta (ankarasti) sitä, miten tällainen yhteiskunta itseasiassa edes voi olla olemassa - ja toimia. Millainen on sen tulevaisuus? Mikä muuttuu ja mikä ei, kun aikaa kuluu? Globaali eriarvoisuus näkyy täällä selvästi, mutta näyttää siltä, ettei sitä vastaan kovin äänekkäästi taistella. Ja miksipä taisteltaisikaan, jos se omalta osaltaan takaa sen, että nöyrästi palvelijan asemaan asettuvia työläisiä riittää jatkossakin. Vai voisiko tulevaisuus tuoda työntekijöiden massaliikkeen palkkojen nostamiseksi, tai jopa tästä maasta lähtemiseksi? Parempi, tasa-arvoisempi maailma olisi täälläkin tavoittelemisen arvoinen, mutta kukahan olisi se ääni, joka nostaisi tällaiset asiat suurilla foorumeilla esille...?

Haikea kaveri

Nyt se sitten jäytää. Ties monettako päivää jo sydänalassa mylläämässä ja mieltä kiertämässä. Koti-ikävä. Ehkä sitä on vähän jo kaivannutkin. Onhan täällä jo eletty erilaisuudessa ja koettu kaikenlaista ennalta-arvaamatonta, nautittu lämmöstä ja perhettä yhdistävistä kokemuksista. On saatu muistoja, jotka kantaa pitkälle eteenpäin ja joiden kanssa tuntuu hyvältä palata kotipesän suojiin.

Ikävän mukanaan tuomaa pessimismiä sen sijaan en olisi toivottanut tervetulleeksi. Vielä olis viikkoja edessä täällä, ja ne kuluisivat mukavammin, jos suloinen Suomenmaa ei siintäisi mielessä ja  muuttaisi melkein kaikea täällä ärsyttäväksi, kummalliseksi ja vaikeaksi.

Miten yhtäkkiä ihmisistä puskee pintaan hymyn alle piilotettu tympäännys, kuulumisten kysymisissä paistaa halu päättää keskustelu lyhyeen, ja kaikkein pahimmillaan tapaamisia maustaa ehta röyhkeys? Tai miksi nyt kuulen vain niiden siirtotyöläisten tarinoita, jotka haluaisivat päästä pois täältä? Ja näen paikallisten käytöksessä vain halun hyväksikäyttää pienellä rahalla haalittuja palvelijoitaan ja pitää huolen siitä, ettei kukaan heistä vahingossakaan asetu tänne liian mukavasti?

Näen keskeneräiset rakennukset ja katutyöt. Näen roskat ja kaaoksen, ja siloteltujen pintojen alla huolimattomuuden, huonot raaka-aineet ja välinpitämättömyyden.

Ne ovat osa totuutta täällä. Onneksi ne eivät ole varastaneet huomiota aiemmin. Ja edelleen päivittäin mielen täyttää kiitollisuus hiekkarantaa pitkin taivaltaessa. Että tällaisessa kauneudessa olemme saaneet yhden talven viettää! Wau!

Ps. Olemme vailla nettiyhteyttä toistaiseksi, joten seuraava teksti tulee ehkä pitkänkin viiveen päästä. Tai sitten jo huomenna :) Katsotaan, kuinka nopeasti yhteys saadaan takaisin.

Karnevaalimeininki

Täällä on tänään kunnon hulinat. Väkeä on ranta piukassa, grillit sauhuaa, piknikmattoja on koko nurmi täynnä, hiekalle on pystytetty muutamia ohjelmalavoja ja pieni tivoli, ja pikkukojuissa myydään kaikenlaista syötävää. Autoja on pysäköity kaikki kadun vierukset täyteen ja jalkakäytävällä sai pujotella tosissaan, jos aikoi päästä määränpäähänsä ihmisvilinässä. Väkeä on varmaan tullut kauempaakin, tai jos ei, koko tämän kaupungin väestö on siirtynyt rantaan.

Tapahtuman nimi on Khor Fakkan Theatrical Carneval, mikä minun kielitaitoni perusteella viittaisi jonkinlaiseen teatteritapahtumaan, mutta sellaisesta ei pahemmin näkynyt viitteitä, kun kävimme uteliaisuuttamme tunnelmia haistelemassa. Tapahtuma alkoi iltapäivällä melko suurella kulkueella, jota saimme katsella aitopaikoilta asuntomme parvekkeelta. Kulkueessa oli mukana eri ryhmiä edusten eri kansallisuuksia (afrikkalaisia rumpaleita, intilalaisia norsupatsaan kanssa,  filippiiniläisiä värikkäissä vaatteissaan ja monia eri arabiryhmiä, joita en osaa eritellä, osa soitti rumpuja, jotkut istuivat auton perään viritetyssä veneessä, osalla oli kynttilöitä, miehet valkoisissa vaatteissa ja naisilla erilaisia asuja), hevosia, vanhoja autoja, juna, koululaisia naamiaisasuissaan...

Rantaan oli jo viikko sitten alettu rakentamaan esiintymislavoja ja tivolia. Tänään ne olivat vihdoin käytössä. Alueella oli muutamia katoksia, joissa oli hienoja tuoleja puolikaaressa VIP-vieraille. Myös molempien esiintymislavojen eteen oli varattu pehmustettuja tuoleja niille, joiden jalkojen ei tavitse kantaa kuten tavallisen rahvaan. Muutamia kertoja muuallakin olen nähnyt, että tapahtumien aitiopaikoille viritellään tuolit puolikaareen. Eivätkä ne todellakaan ole valkoisia nuhjuisia muovituoleja vaan sametilla päällystetyin pehmustein varustettuja tyylihuonekaluja. Rannassa niitä oli tänään eri paikoissa yhteensä ehkä 100. Eikä niillä istunut kuin muutama arvokkaan näköinen herra.

Pahaa aavistamattomina lupasimme lapsille, että he saavat mennä tivolissa muutamaan laitteeseen. Mutta heti ensimmäiseen "jonoon" päästyämme muistimme, että viidakon lait ovat ainoat, joita kannattaa noudattaa, jos aikoo johonkin laitteeseen päästä. Suomalaisille nauretaan, että olemme maailman jono-orientoituneinta kansaa, mutta oih, miten kiitollinen taas olenkaan siitä, että kotomaassa osataan odottaa omaa vuoroa - toisin sanottuna osataan ottaa toiset huomioon edes joissain tilanteissa - jo aika pienestä pitäen.

Oman vuoron odotus osoittautui aika mielenkiintoiseksi myös lippuja ja välipalaa ostaessa. Laitoin miehen asialle, koska hän ("vanhana") afrikkalaisena handlaa kaoottisuuden huomattavasti paremmin kuin jämpti ja takakireä skandinaavi. Aluksi Tunde asettui vanhasta tottumuksesta kojun edessä velloneen epämääräisen ryhmittymän taakse, mutta totesi pian, että siinä saa seistä vaikka huomiseen asti ilman lippuja. Niinpä hän lähestyi kojun vieressä seisoskellutta vanhempaa mieshenkilöä, joka sitten järjestikin pyydetyn määrän lippuja alle minuutissa. Välipajakojulla taas oli parasta vain tunkea muiden eteen eturiviin kertomaan kojun EDESSÄ työskennelleelle myyjälle tilauksensa. Myyjä valitsi asiakkaansa vuorotellen sieltä täältä, ja ehti välissä huutaa yhdelle ostoksille tulleelle naiselle: "Get lost!" (Painu kuuseen) hedelmäkulhoja ojennellessa ja rahoja kääriessään.

Selvittiin siis juhlahumusta. Mutta tämän kokemuksen jälkeen voin todeta, että parasta oli kulkueen katselu ja mahtava ilotulitus omalta parvekkeelta katseltuna.

Pienet ihmiset

Olen yrittänyt päästä jyvälle siitä, miten lasten arki täällä kulkee, mutta en ehkä ole saanut kovin tarkkaa kuvaa siitä. Havahduin oikeastaan vasta muutama päivä sitten siihen, että lapsia näkee ulkona yleensä vain viikonloppuisin.

Täällä ei ole samanlaista päiväkotisysteemiä kuin meillä. Vain kaikkein pienimmille lapsille (ilmeisesti alle 3-vuotiaille) on kindergarten, mutta sen jälkeen lasten "päivähoito" toteutetaan koulussa. Keltaise koulubussit ajavat ympäriinsä ja hakevat (ja palauttavat) lapset kotiportilta. Kävely ei ole muodissa lastenkaan keskuudessa.

Varmaankin kaikki viisivuotiaat ovat koulussa, ja vastailenkin aika usein ihmettelyihin siitä, miksi meidän lapset eivät ole, vaikka ovat jo niin isoja. Selitys siitä, että Suomessa koulu alkaa 7-vuotiaana, ei vakuuta, ja yksi keskustelukumppani päätyikin puuskahtamaan epäuskoisena: "It's too late!" (Liian myöhään.) En viitsinyt alkaa luennoimaan Pisa-tuloksista :)

Pienetkin lapset, siis viisivuotiaat ja ilmeisesti myös sitä nuoremmat, ovat koulussa pitkää päivää klo. 8 - 15, kuumana aikana 8 - 13. Ja siellä opiskellaan eikä leikitä. Ystäväperheen viiden vanha lukee ja kirjoittaa sujuvasti ja laskeminenkin on suomalaisen ekaluokkalaisen tasoista.

Lapset siis työskentelevät arkisin. Sitä vastoin aikuisia kuljeskelee rannassa aamupäivällä ennen kuumaa sen näköisenä, ettei ainakaan valtavan suuri työtaakka ole heitä kuormittamassa. Olen aikaisemminkin kirjoitranut siitä, että paikallisten ei tarvitse tehdä töitä elääkseen. Eivätkä monet tee. Varsinkaan naiset. Ajatus on kuitenkin mitä ilmeisimmin sellainen, että lapsen paikka on päiväkodissa muutaman ensimmäisen ikävuoden ajan ja sen jälkeen mennään kouluun. Olen miettinyt, liekö kyse myös siitä, että lastenhoitajana työskentelevä voi päivän aikana tehdä kodinhoidollisia tehtäviä, kun lapset ovat poissa jaloista.

Täällä perheet ovat melko suuria. Neljä lasta on aika vakio, mutta välillä näkee yksinäisiä isejä 5 - 7 lapsen kanssa liikkellä, ja siinä voi miettiä, kuinka monen kanssa äiti on jäänyt kotiin. Lapsiluku on varmasti yksi syy, minkä vuoksi lapset laitetaan kouluun (= kodin ulkopuolelle hoitoon) jo pienenä.

Viikonloppuisin, kun lapsetkin ovat vapaalla, perheet viettävät aikaa yhdessä. Mutta näiden havaintojen perusteella väittäisin, että kotiäitiys ei ole kovin yleistä. Olisi toki kiva jutella aiheesta jonkun äiti-ihmisen kanssa, mutta odotan edelleen sellaisen mahdollisuuden tarjoutumista.

Kuvissa meidän perheen pienten ihmisten rakentama hiekkalinna ja luonnon taideteos simpukankuoressa.

Siirtotyöläisenä

Arabiemiraateissa on noin viisi miljoonaa asukasta, joista noin neljä miljoonaa on ulkomaalaisia siirtotyöläisiä. Käytännössä kaikki maassa oleskelevat ulkomaalaiset ovat riippuvuussuhteessa johonkin paikalliseen henkilöön tai yritykseen. Oleskelulupaa ei voi saada ilman sponsoria, jonka on luonnollisesti oltava joku paikallinen tai -kuten meidänkin tapauksessa - paikalliseen tahoon sponsorisuhteessa oleva perheenjäsen. Vierastyöläiset ovat täällä vieraita riippumatta siitä, kuinka korkeassa tai tärkeässä asemassa he työskentelevät. Työ- ja oleskelulupa voidaan peruuttaa ilman perusteluja eikä paluu maahan ole sen jälkeen mahdollista vuosiin.

Lehdessä on aina muutama etsintäkuulutus työnantajiltaan kadonneista työntekijöistä. Etsittävää henkilöä vaaditaan ilmoittautumaan viranomaisille ja muita tahoja kielletään palkkaamasta heitä työsuhteeseen. Ei voi välttyä ajattelemasta sitä, millaisia kohtaloita niidenkin kasvojen taakse kätkeytyy. Maasta ei joka tapauksessa pääse pois joutumatta vastuuseen, koska kaikki tiedot "kadonneista" henkilöistä on myös rajoilla.

Pahimmillaan siirtotyöläisten kohdalla ei voi edes puhua työsuhteesta vaan kyseessä on hyväksikäyttö - jopa orjuus. Jos työnantaja takavarikoi passin eikä maksa sovittua palkkiota milloin mihinkin syyhyn vedoten, ei työntekijällä juuri ole vaihtoehtoja. Karkaaminenkaan ei sellainen ole, koska passiton siirtolainen on varmasti poliisin silmissä vähemmän luotettava asioiden kuvaaja kuin paikallinen vastapuoli.

Monet kuitenkin työskentelevät täällä niin, että saavat sovitun summan palkkaa ja lisäksi ainakin joissain tapauksissa myös asunnon ja ruuan. Palkkasummat eivät ole huimia (100 - 150 e / kk esim. rakennusmiehillä ja kotiapulaisilla) ja työntekijät elävät hyvin kitsaasti, koska raha on tarkoitettu perheelle kotiin. Palkkapäivänä rahanlähetystoimistoissa onkin ruuhkaksi asti ihmisiä lähettämässä ansionsa kotiväen elatukseen.

Suurimmalla osalla täällä työskentelevistä on siis puoliso ja lapsia (puhumattakaan muusta laajemmasta perheestä) kaukana Intiassa, Pakistanissa, Filippiineillä. Olen jutellut muutamien hotellin työntekijöiden kanssa heidän perheistään, mutta en ole hennonnut kysyä, miten ikävän kanssa pystyy elämään. Kotona käydään aina, kun mahdollista, mutta se on silti vain kerran tai kahdesti vuodessa. Kaikki sanovat, ettei perhe ole yksin, koska vanhemmat tai sisarukset asuvat samassa paikassa. Eikä kukaan suunnittele palaavansa kotiin pian. Ehkä siksi, ettei se vain ole mahdollista, koska jostain se leipä on hankittava.

Työpäivät ovat pitkiä, kymmenen tai 12 tuntia. Vapaapäivä on kerran viikossa. (Tosin tänään puhuin erään miehen kanssa, joka työskentelee joka päivä, kokoajan, pitkiä päiviä. Ja on silti hyvin tyytyväinen!) Vapaapäivät vietetään kavereiden kanssa Fujairahissa tai muussa lähellä olevassa isommassa (ja vapaammassa) kaupungissa tai, jos mahdollista, Dubaissa.

Työstä ei välttämättä saa koskaan paikallisilta kiitosta. Ei sen enempää esimieheltä kuin asiakkailtakaan. Asenne on usein sellainen, että niiden, joiden kuuluukin palvella, ei tarvitse saada hyvin tehdystä työstä mitään palautetta. Epäonnistumisista sen sijaan kuulee varmasti - tai tulee lähetetyksi kotiin.

Jos lähimpänä esimiehenä sattuu olemaan ulkomaalainen, on aivan tuurista kiinni, minkälaista työkulttuuria hän haluaa työporukassaan viljellä. Kun seuraan hotellilla ystäväpariskuntamme tapaa puhua hotellin työntekijöille, olen varma, että heidän kannustava ja ystävällinen johtamistapansa on tehnyt hotellista mukavan paikan olla töissä.

Siirtotyöläisen elämä pyörii siis työn ympärillä. Muille aktiviteeteille ei ole aikaa eikä varmaan voimiakaan. Eikä rahaa sovi tuhlata muuhun kuin kaikkein välttämättömimpään. Eikä kaikilla ole muita kavereita tai tuttujakaan kuin työn kautta tulleet. Olosuhteet pakottavat elämän työn ympärille niin pitkäksi aikaa kuin täällä työskentely on paras mahdollinen ratkaisu.

Suomalainen työelämä vaikuttaa melko leppoisalta tähän verrattuna.

Kasvais ne lapset täälläkin...

Muutama päivä sitten Rosa Meriläinen kirjoitti kolumnin Suomen valtakunnan päälehteen otsikolla "Seksuaalisella pidättyväisyydellä ei ole mitään arvoa". Teksti käsitteli otsikkonsa mukaisesti seksuaalimoraalia ja sen kertakaikkista vanhanaikaisuutta. Tekstin aiheuttaman hämmennyksen myötä päätin tarttua tähän omassa mielessäni jo pitkään muhineeseen, mutta hankalaan aiheeseen.

On ollut hämmentävää huomata, että jollain tapaa lasten kasvattaminen täällä tuntuu ajatuksellisesti helpommalta kuin Suomessa. Tiukan islamilainen arabiyhteiskunta tuntuu pitävän sisällään vähemmän uhkia kuin kasvavan itsekeskeisyyden, vapauden nimessä lisääntyvän rajattomuuden ja seksin kyllästämä länsimaa. Täällä, missä rukouskutsut rytmittävät päivää ja naiset verhoutuvat päästä varpaisiin huntuihin, asioiden mustavalkoisuus ja tiukka sosiaalinen kontrolli luovat turvaa, joka kotimaastamme on jollain tapaa kadonnut.

Se, että on olemassa asioita, jotka ovat merkityksellisiä kollektiivisesti kokonaiselle yhteiskunnalle, ei ole enää itsestään selvää läntisessä maailmassa. Eikä varmaan voi väittää, että täälläkään kaikki ajattelisivat kaikesta samalla tavalla. Mutta meillä siellä kotona tuntuu välillä, että kaikki on turhautumiseen asti suhteellista, riippuu tilanteesta ja ennen kaikkea yksilöstä. Jonkun toisen hyvä ei ehkä olekaan hyvä jollekin toiselle. Ei ole olemassa absoluuttista totuutta, jonka perusteella voitaisiin määrittää yhteinen hyvä eikä yhteistä hyvää ehkä ainakaan kaikissa asioissa ole edes olemassa. Tuntuu jopa siltä, että jos joku haluaa ottaa muutkin huomioon, se on vain "ihan okei", mutta ei sellaista voi vapaalta yksilöltä kukaan vaatia.

Täällä sen sijaan on ainakin tiettyyn pisteeseen asti olemassa kaikkia koskeva ajatus siitä, miten tulisi elää. Se ajatus perustuu uskontoon, johon en itse kuulu ja jonka oppeja en kaikkia tunne tai voi allekirjoittaa, mutta joka luo julkiselle käyttäytymiselle sellaiset rajat, että kenen tahansa on turvallista elää, olla ja kasvattaa lapsiaan.

Tässä muutamia asioita, jotka koen tekevän tämän paikan hyväksi ympäristöksi kasvaville lapsilleni:

Ensimmäisenä jaettu ajatus siitä, että elämä ei ole vain tätä aikaa varten vaan on olemassa jotain suurempaa. On olemassa Jumala, joka näkee ja joka välittää siitä, mitä ihmiset tekevät. Ja on olemassa elämä tämän maallisen elämän jälkeen. Täällä ajatus korkeamman todellisuuden olemassaolosta on läsnä koko ajan. Ihmiset uskovat eri Jumalaan kuin me mutta se on osoittautunut olevan pienempi "ongelma" kuin oman uskon perustelu ja puolustelu maassa, jossa vannotaan pelkän järjen nimeen ja jossa kaiken suvaitsevaiminen on ainoa suvaittu uskonto. On helpompi opettaa lapsille Raamatun Jumalasta omaa Jumalaansa palvelevien ihmisten keskellä kuin sellaisten ihmisten joukossa, jotka suhtautuvat vihamielisesti tai pilkallisesti siihen, että joku kehtaa tunnustaa uskovansa mihinkään muuhun kuin omaan itseensä.

Toinen tärkeä asia on ymmärrys siitä, että on olemassa oikea ja väärä, ja että joissain asioissa ei muita vaihtoehtoja olekaan. Häpeää pidetään Suomessa suurena pahana. Kaikkien pitäisi olla vapaita häpeästään ja toteuttaa itseään vapaasti sellaisena kuin on. Osaksi olen tästä toki samaa mieltä, ja vääränlainen häpeä hallitsee varmasti suhteettoman useaa maamiestä ja -naista ihan turhaan. Silloin, kun ei ole tehnyt mitään väärää, ei pitäisi joutus tuntemaan häpeää. Mutta sen sijaan häpeä, joka seuraa siitä, että ihminen tekee väärin, on loppujen lopuksi parantavaa. Tai ei häpeä sinänsä vaan sen aikaansaama katumus, anteeksipyytäminen ja -saaminen parantavat. Ilman häpeää katoaa lopulta myös ajatus oikeasta ja väärästä.

Täällä häpeä ja kunnia näyttävät ohjaavan ihmisten käyttäytymistä voimakkaammin kuin Suomessa. Jos ihminen haluaa tehdä jotain, hän harkitsee etukäteen, tuottaako teko hänelle - tai hänen perheelleen (tästä lisää kohta) - häpeää. Ihmisen käytöstä ei siis ohjaa pelkästään ajatus itsensä toteuttamisesta tai omien mielihalujen tyydyttämisestä vaan kaikki kytkeytyy ympäröivään sosiaaliseen todellisuuteen ja teon aiheuttamiin mahdollisiin seurauksiin. Sosiaalinen todellisuus on yhtälailla läsnä toki Suomessakin, mutta uskaltaudun väittämään, että harkitsemme tekojamme tästä näkökulmasta katsoen paljon vähemmän kuin täkäläiset.

Kolmas tärkeä asia on ajatus perheestä elämän tukipuuna ja ohjaajana. Väitän, että mm. tuossa edellä mainitusta syystä johtuen perheellä on enemmän merkitystä ihmisen elämässä täällä kuin Suomessa. Toki perheitä on monenlaisia molemmissa paikoissa, mutta ajatus siitä, mitä perhe suurimmalle osalle ihmisiä merkitsee, on todennäköisesti erilainen. Perheet näyttävät olevan paljon enemmän yhdessä täällä kuin kotimaassa. Vanhemmilla ja sisaruksilla on todennäköisesti enemmän sananvaltaa perheenjäsenten päätöksiin, ja yksittäisen perheenjäsenen tekemisiä ohjaa myös ajatus siitä, millainen on perheen asema ympäröivässä yhteisössä.

Vaikka en allekirjoitakaan ajatusta siitä, että vanhempien pitäisi ohjailla viimeiseen asti lastensa elämää, ihailen kuitenkin sitä ideaa, että kaikkien perheenjäsenten kaikki (?) asiat ovat yhteisen huolen ja välittämisen kohteena. Perheet jakavat taakat ja ilot keskenään luonnostaan, kun perheenjäsenet viettävät paljon aikaa yhdessä. Kaikki huomioivat lapset, koska lapset ovat mukana kaikkialla. Lapset ovat iloisia ja reippaita eikä heidän tarvitse epäröidä tai pelätä lähestyä aikuisia. Kukaan ei ole humalassa, kukaan ei tappele, aina on joku, jonka katse seuraa suvun tai perheen pienimpien touhuja. Jokaisella on kokemusta siitä, miten pientenkin lasten (tai vauvojen) kanssa ollaan, koska aina ympärillä on joku, jolla on pieniä lapsia. Nuoret naiset vievät isoäitejään piknikille yhdessä perheensä kanssa, eri-ikäiset miehet istuvat ringeissään yhdessä jutellen. Sukupolvet ovat luontevasti tekemisissä keskenään.

Neljäs asia on ystävien merkitys. Voi sanoa, että täällä ei juuri koskaan kukaan kulje yksin. Miehet istuvat kahvilla (?) isoissa ryhmissä, puhuen ja huutaen mitä ilmeisesti tärkeistä asioista. Tai hölkkäävät pitkin rantakatua kaverinsa kanssa jutellen ja nauraen. Naiset kulkevat kahdestaan tai kolmestaan kaupoissa tai kadulla tai istuvat kahvilassa tai ovat piknikillä pienten lasten pyöriessä ympärillä. Sairaalassa kukaan ei odottanut vuoroaan yksin vaan mukana oli vähintään yksi perheenjäsen tai ystävä. Ja aina heillä näyttää olevan asiaa toisilleen. Ihmiset puhuvat toisilleen lakkaamatta!

En toki katsele täkäläistä todellisuutta pelkästään vaaleanpunaisten lasien läpi enkä kuvittele, että täällä kaikki on niin hyvin ja Suomessa huonosti. Ajan kuluessa huomaisin varmasti oman vierauteni vielä paljon voimakkaammin kuin tähän mennessä ja huomaisin ehkä, että lasten kasvattaminen on yksinkertaisinta siellä,  missä omatkin juuret ovat. Näissä kirjoittamissani asioissa on sitä paitsi paljon sellaistaa, mitä todennäköisesti jokainen suomalainen vanhempi pitäisi lapsilleen hyvänä ja tärkeänä. Täällä on myös monia asioita (kuten kurinpito tai vieraiden ihmisten kohteleminen), joiden koen olevan lapsilleni paremmin Suomessa.

Yksilön vapaus ja oikeudet ovat eittämättä länsimaisen kehityksen peruspilareita, joita en toki olisi valmis huojuttamaan. Niihin nojaten uskaltaudun täälläkin elämään omannäköistämme elämää uskoen, että meillä on lupa tehdä asiat omalla tavallamme, vaikka ne poikkeavatkin siitä, miten täällä yleensä tehdään.

Mutta en silti voi kieltää, ettenkö surisi sitä, millaisen hinnan vapaus joissain asioissa maksaa. Liian harva on valmis sanomaan toiselle, että jokin ei ole hänelle hyväksi tai ohjaamaan pois huonoilta teiltä, koska pelkää loukkaavansa toisen vapautta. Toisaalta samaan aikaan valtakunnan päälehdessä voidaan vapauden nimessä kuuluttaa, että se, minkä näen oikeaksi ja miten aion lapsiani seksiin liittyvissä asioissa aikanaan ohjata, on vailla mitään arvoa. Rajat, kieltäytyminen ja pidättäytyminen kuuluvat myös vapauteen niin kauan, kun ihmiset elävät yhdessä toisten kanssa. Jos toisten huomioiminen ja kunnioittavien rajojen noudattaminen vaatii vähän (tai paljon) yhteisön painetta ja sosiaalista kontrollia, en usko sen olevan loppujen lopuksi yksilöllekään haitaksi. Se, että ihminen harkitsee tekojensa ja sanojensa vaikutusta ympärillään oleviin ihmisiin ja jopa tuleviin sukupolviin asti, ei voi olla kenellekään haitaksi. Päinvastoin. Uskon, että tämä on myös sen paljon kaivatun yhteisöllisyyden yksi suuri siunaus, joka näkyy ja tuntuu täällä jokapäiväisessä elämässä.