lauantai 5. huhtikuuta 2014

Hyvästit, kotiinlähtö ja kotiinpaluu

Näin koitti se päivä, jona oli sanottava heipat niin Khor Fakkanin kauneudelle kuin siellä tapaamillemme ihmisille. Minä ja lapset tulimme perjantaina Suomeen, Tunde tulee perässä muutaman kuukauden sisällä.

Khor Fakkanin taakse jättäminen paikkana oli melko helppoa, vaikka auringosta, merestä ja lämmöstä olisi voinut nauttia vielä paljon pidempäänkin. Ainahan voimme kuitenkin ajatella matkustavamme sinne uudelleen, jos muistikuvat maisemista uhkaavat haalistua. Mutta nämä hetket, jolloin hyvästellään ihmisiä, joita ei ehkä tapaa enää koskaan uudelleen... oi sydän poloani. Niissä hetkissä on samaan aikaan jotain syvällisen suloista ja puristavan vaikeaa. Suloista on ymmärtää, että näinkin lyhyen ajanjakson aikana on voinut tavata ihmisiä, joista on tullut merkityksellisiä. Vaikeaa on se, että ero tekee kipeää ja itkettää.

Matkustuspäivämme oli perjantai, joten torstai oli omistettu lasten piirtämien "Thank you and bye bye" -korttien ja muutamien pienien lähtijäislahjojen jakamiselle. Lasten haikeutta oli vaikea katsella, vaikka toisaalta heille näyttää olevan ihailtavan helppoa elää hetkessä: Kun on aika sanoa "hei hei", voi olla vaikeaa laskea irti halausta tai kääntää selkää ja kävellä pois, mutta seuraavassa hetkessä tuntuukin jo mukavalta ajatella, mitä kaikkea kotona meitä odottaa. Myös korttien ja lahjojen vastaanottajat olivat silmin nähden liikuttuneita... Ja minä, joka muutenkin kyynelehdin joka käänteessä, pyyhin oman ikäväni lisäksi silmäkulmiani nähdessäni sekä lasten että aikuisten haikeuden.

Mutta toisaalta. Voisiko lähteminen olla mitenkään tämän parempaa? Kuinka surullista olisikaan, jos lähtisimme ilman, että meillä olisi ketään, jolle sanoa kiitos? Kuinka hukkaan neljä kuukautta olisikaan mennyt, jos lähteminen tuntuisi yhdentekevältä? Kuinka onnellista onkaan itkeä muutama ikävän kyynel ja ymmärtää, että olemme saaneet olla tämän neljä kuukautta sellaisten ihmisten ympäröimänä, joilla on ollut merkitystä meille - ja meillä heille!

Torstain ja perjantain välisenä yönä lähdimme kohti Dubaita. Olin optimistisesti ajatellut, että lapset jatkavat unia autossa, valvovat hetken kentällä ja nukkuvat sitten väsymyksen painamina suurimman osan kuuden tunnin lentomatkasta. Kuinka vähän äiti toisinaan tunteekaan lapsiaan! Lapset eivät innostuksissaan nukkuneet juuri ollenkaan. Ja silti sain olla ylpeä heistä ja siitä, kuinka hienosti koko pitkän matka sujui. Kova ukkonen ja vesisade saattelivat meidät kotimatkalle Dubaissa.

Lentokentällä koneen lähtöportilla muiden matkustajien kanssa odotellessa lapset ihmettelivät kahta asiaa: Miksi yht'äkkiä niin monet puhuivat suomea? Ja miksi melkein kukaan ei vastannut heidän tervehdyksiinsä? Huomasin kyllä kiusaantuvani, kun lapset huikkailivat "Moi!" melkein kaikille ohikulkijoille, mutta samaan aikaan ärsyynnyin siitä, että niin harva vastasi mitään. Me suomalaiset voisimme parantaa kovasti suhtautumistamme lapsiin. Miksi niin usein lapset koetaan häiriöksi, vaivaksi tai ärsyyntymisen aiheeksi (kuten ihmisten ilmeistä huomasi lentokoneessa, kun jotain lasta itketti)? Lapset oppivat vetäytymään pois erityisesti vieraiden aikuisten läheisyydestä ja pahimmillaan kokevat, että koko heidän olemassaolonsa on haitaksi muille. Muutaman kuukauden oleskelu paikassa, jossa lapset huomioidaan aina, heille jutellaan, heille hymyillään, heidän kanssaan leikitään ja heitä kuunnellaan, saa toivomaan ainakin jonkinlaista muutosta asenneilmapiiriin täälläkin.

Ajattelen, että varsinkin poikien itsetunnolle oli mannaa se, että nuoret ja aikuiset miehet huomioivat heidät, kysyivät nimeä ja kuulumisia ja toisinaan jopa ottivat mukaan tekemisiinsä (moottoripyörän selkään, täyttämään happipulloja tai siivoamaan uima-allasta). Onneksi sellaisia miehiä, jotka ottavat pikkutyömiehet mukaan hommiinsa, on meillä kyllä lähipiirissä täällä Suomessakin! Soisin kaikilla pikkupojilla olevan.

Kotona olen jo ehtinyt nauttia siitä, että astianpesukone pesee tiskit, juomavesi tulee hanasta, suihkusta tulee lämmintä vettä, liesi toimii sähköllä, kahvit turisee kahvinkeittimellä ja - pieni, mutta ei lainkaan vähäinen asia - wc:n oven saa lukkoon! :) On myös mukavaa, ettei pöydiltä tai lattioilta löydy muurahaisia, saatikka liskoja. Ihanaa, että aurinko on paistanut ja ilmassa on lämpenevän kevään tuntua. Mutta toki ikäväkin on ehtinyt jo vähän rutistaa sydänalaa...

Kaikkea sitä, mitä tämä retki on minulle ja meille koko perheelle antanut, ei varmasti voi vielä edes ymmärtää. Olen vain sanomattoman kiitollinen siitä, että saimme tällaisen mahdollisuuden! Olosuhteet ja ulkoiset puitteet voivat näyttää sekavilta, ahdistavilta, vaatimattonilta tai jopa pelottavilta, mutta jos sisäisessä maailmassa vallitsee Jumalan antama rauha, mikään ei voi sitä horjuttaa. Ymmärrän ainakin vähän paremmin sen, että vain muutama asia on ihmisen elämässä todella tärkeitä. Rikkaus tai köyhyys mitataan todellisuudessa kaikessa muussa kuin rahassa; ulkoiset puitteet ovat merkityksettömiä onnellisten ihmissuhteiden rinnalla; ystävällisyys ja lempeys ovat kauneinta ihmisessä; mitä tiiviimmin perhe punoutuu yhteen, sitä vapaammiksi, onnellisemmiksi ja vahvemmiksi sen jäsenet tulevat; ystäviä tarvitaan vain muutama, mutta onnekas on se, joka on ympäröity hyväntahtoisilla ihmisillä; suurinta rikkautta on pystyä antamaan niille, jotka jotain tarvitsevat.

Suomeen paluumme myötä tämä blogi hiljenee. Kiitokset kaikille teille, jotka olette tekstejä lukeneet! On ollut hienoa saada jakaa tämä vaihe teidän kanssa. Toivon jokaiselle yltäkylläisesti kaikkea hyvää! Hymyillään, kun tavataan!

Halauksin,
Veera