Hyvästit, kotiinlähtö ja kotiinpaluu

Näin koitti se päivä, jona oli sanottava heipat niin Khor Fakkanin kauneudelle kuin siellä tapaamillemme ihmisille. Minä ja lapset tulimme perjantaina Suomeen, Tunde tulee perässä muutaman kuukauden sisällä.

Khor Fakkanin taakse jättäminen paikkana oli melko helppoa, vaikka auringosta, merestä ja lämmöstä olisi voinut nauttia vielä paljon pidempäänkin. Ainahan voimme kuitenkin ajatella matkustavamme sinne uudelleen, jos muistikuvat maisemista uhkaavat haalistua. Mutta nämä hetket, jolloin hyvästellään ihmisiä, joita ei ehkä tapaa enää koskaan uudelleen... oi sydän poloani. Niissä hetkissä on samaan aikaan jotain syvällisen suloista ja puristavan vaikeaa. Suloista on ymmärtää, että näinkin lyhyen ajanjakson aikana on voinut tavata ihmisiä, joista on tullut merkityksellisiä. Vaikeaa on se, että ero tekee kipeää ja itkettää.

Matkustuspäivämme oli perjantai, joten torstai oli omistettu lasten piirtämien "Thank you and bye bye" -korttien ja muutamien pienien lähtijäislahjojen jakamiselle. Lasten haikeutta oli vaikea katsella, vaikka toisaalta heille näyttää olevan ihailtavan helppoa elää hetkessä: Kun on aika sanoa "hei hei", voi olla vaikeaa laskea irti halausta tai kääntää selkää ja kävellä pois, mutta seuraavassa hetkessä tuntuukin jo mukavalta ajatella, mitä kaikkea kotona meitä odottaa. Myös korttien ja lahjojen vastaanottajat olivat silmin nähden liikuttuneita... Ja minä, joka muutenkin kyynelehdin joka käänteessä, pyyhin oman ikäväni lisäksi silmäkulmiani nähdessäni sekä lasten että aikuisten haikeuden.

Mutta toisaalta. Voisiko lähteminen olla mitenkään tämän parempaa? Kuinka surullista olisikaan, jos lähtisimme ilman, että meillä olisi ketään, jolle sanoa kiitos? Kuinka hukkaan neljä kuukautta olisikaan mennyt, jos lähteminen tuntuisi yhdentekevältä? Kuinka onnellista onkaan itkeä muutama ikävän kyynel ja ymmärtää, että olemme saaneet olla tämän neljä kuukautta sellaisten ihmisten ympäröimänä, joilla on ollut merkitystä meille - ja meillä heille!

Torstain ja perjantain välisenä yönä lähdimme kohti Dubaita. Olin optimistisesti ajatellut, että lapset jatkavat unia autossa, valvovat hetken kentällä ja nukkuvat sitten väsymyksen painamina suurimman osan kuuden tunnin lentomatkasta. Kuinka vähän äiti toisinaan tunteekaan lapsiaan! Lapset eivät innostuksissaan nukkuneet juuri ollenkaan. Ja silti sain olla ylpeä heistä ja siitä, kuinka hienosti koko pitkän matka sujui. Kova ukkonen ja vesisade saattelivat meidät kotimatkalle Dubaissa.

Lentokentällä koneen lähtöportilla muiden matkustajien kanssa odotellessa lapset ihmettelivät kahta asiaa: Miksi yht'äkkiä niin monet puhuivat suomea? Ja miksi melkein kukaan ei vastannut heidän tervehdyksiinsä? Huomasin kyllä kiusaantuvani, kun lapset huikkailivat "Moi!" melkein kaikille ohikulkijoille, mutta samaan aikaan ärsyynnyin siitä, että niin harva vastasi mitään. Me suomalaiset voisimme parantaa kovasti suhtautumistamme lapsiin. Miksi niin usein lapset koetaan häiriöksi, vaivaksi tai ärsyyntymisen aiheeksi (kuten ihmisten ilmeistä huomasi lentokoneessa, kun jotain lasta itketti)? Lapset oppivat vetäytymään pois erityisesti vieraiden aikuisten läheisyydestä ja pahimmillaan kokevat, että koko heidän olemassaolonsa on haitaksi muille. Muutaman kuukauden oleskelu paikassa, jossa lapset huomioidaan aina, heille jutellaan, heille hymyillään, heidän kanssaan leikitään ja heitä kuunnellaan, saa toivomaan ainakin jonkinlaista muutosta asenneilmapiiriin täälläkin.

Ajattelen, että varsinkin poikien itsetunnolle oli mannaa se, että nuoret ja aikuiset miehet huomioivat heidät, kysyivät nimeä ja kuulumisia ja toisinaan jopa ottivat mukaan tekemisiinsä (moottoripyörän selkään, täyttämään happipulloja tai siivoamaan uima-allasta). Onneksi sellaisia miehiä, jotka ottavat pikkutyömiehet mukaan hommiinsa, on meillä kyllä lähipiirissä täällä Suomessakin! Soisin kaikilla pikkupojilla olevan.

Kotona olen jo ehtinyt nauttia siitä, että astianpesukone pesee tiskit, juomavesi tulee hanasta, suihkusta tulee lämmintä vettä, liesi toimii sähköllä, kahvit turisee kahvinkeittimellä ja - pieni, mutta ei lainkaan vähäinen asia - wc:n oven saa lukkoon! :) On myös mukavaa, ettei pöydiltä tai lattioilta löydy muurahaisia, saatikka liskoja. Ihanaa, että aurinko on paistanut ja ilmassa on lämpenevän kevään tuntua. Mutta toki ikäväkin on ehtinyt jo vähän rutistaa sydänalaa...

Kaikkea sitä, mitä tämä retki on minulle ja meille koko perheelle antanut, ei varmasti voi vielä edes ymmärtää. Olen vain sanomattoman kiitollinen siitä, että saimme tällaisen mahdollisuuden! Olosuhteet ja ulkoiset puitteet voivat näyttää sekavilta, ahdistavilta, vaatimattonilta tai jopa pelottavilta, mutta jos sisäisessä maailmassa vallitsee Jumalan antama rauha, mikään ei voi sitä horjuttaa. Ymmärrän ainakin vähän paremmin sen, että vain muutama asia on ihmisen elämässä todella tärkeitä. Rikkaus tai köyhyys mitataan todellisuudessa kaikessa muussa kuin rahassa; ulkoiset puitteet ovat merkityksettömiä onnellisten ihmissuhteiden rinnalla; ystävällisyys ja lempeys ovat kauneinta ihmisessä; mitä tiiviimmin perhe punoutuu yhteen, sitä vapaammiksi, onnellisemmiksi ja vahvemmiksi sen jäsenet tulevat; ystäviä tarvitaan vain muutama, mutta onnekas on se, joka on ympäröity hyväntahtoisilla ihmisillä; suurinta rikkautta on pystyä antamaan niille, jotka jotain tarvitsevat.

Suomeen paluumme myötä tämä blogi hiljenee. Kiitokset kaikille teille, jotka olette tekstejä lukeneet! On ollut hienoa saada jakaa tämä vaihe teidän kanssa. Toivon jokaiselle yltäkylläisesti kaikkea hyvää! Hymyillään, kun tavataan!

Halauksin,
Veera

Dubai, kokemus nro. 2

Elämä on joskus ihanaa! Ystävä on ollut täällä lomailemassa. Khor Fakkanissa vietettyjen aurinkoisten päivien päälle hän oli varannut itselleen hotellin Dubaihin. Mutta elämä yllättää: Minä pääsin mukaan! :) Lapsille löytyi hoitaja Tunden treenien ajaksi, joten pääsin suurkaupungin humuun kahdeksi yöksi ja yhdeksi kokonaiseksi päiväksi! (Liikkeiden nopeudesta kertokoon se, että kyyti oli varattu lähtemään klo. 14. Noin klo. 13.45 tuli mieleen, että pääsisinköhän jotenkin lähtemään mukaan ja klo. 13.50 siirsimme kyydin myöhemmäksi iltaan.)

Lähdimme siis tiistaina illalla Khor Fakkanista taksilla kohti Deira-nimistä aluetta Dubaissa. Se on Dubain vanhempaa ja ns. alkuperäistä aluetta, mutta Euroopan kaupungeista tuttu nimitys "vanha kaupunki" ei varsinaisesti kuvaa maisemaa, koska satavuotista historiaa ei Dubailla ole. Pyysin erikseen lähtiessä taksin, jonka kuski varmasti tietää, missä hotelli sijaitsee, koska olisi myöhä, kun pääsisimme perille eikä edestakaisin ajeleminen oikein tuntunut houkuttelevalta. Hyppäsimme taksiin, jonka kuski vakuutteli tietävänsä paikan, mutta olisihan se pitänyt arvata, että paikan "tietäminen" ja sinne osaaminen ovat kaksi eri asiaa. Onneksi ystävä oli ladannut puhelimeensa kartan, jonka avulla löysimme perille (kiitetty olkoon Nokia ja offline-tilassa toimiva navigaattori!).

Keskiviikona kuljimme tehokkaasti noin 12 tunnin aikana melko laajalti (kävelyä tuli ehkä noin 15 km) Dubaita ristiin rastiin. Aloitimme Deirasta jossa tutkimme muutaman kauppahallin ja -alueen eli soukin. Kuljimme läpi "kultakadun", jolta tällä kertaa ei löytynyt ostettavaa. Parfyymisoukista sentään löysimme mieluisat öljytuoksut kotiin viemisiksi. Kuljimme pitkin täysiä ja kapeita katuja, joilla tuntui olevan yllättävän vähän turisteja. Aamupäivästä ostimme molemmat pitkät hameet kuumaan päivään paremmin sopiviksi asusteiksi, ja hyppäsimme lopulta Dubai Creekin ylittävään abra-vesitaksiin. Taksin hinta oli YHDEN dirhamin (0,20 euroa), ja niitä kulki lahdella täysinä jatkuvana virtana.

Lahden toisella rannalla olevan alueen nimi on Bur Dubai, joka sekin on Dubain alkuperäisintä aluetta. Kävimme syömässä lahden rannalla ja suuntasimme maustesoukiin, josta löysimme ihania tuoksuja ja ostimme mausteita ja pähkinöitä. Sen jälkeen tepastelimme vielä lahden rantaa ja ihmettelimme valtavaa määrää tyhjiä ravintolapöytiä. Ehkä ne ovat iltaisin täynnä, mutta keskellä päivää ne olivat suorastaan surullinen näky joutilaine tarjoilijoineen.

Illaksi matkustimme vielä metrolla (joka tosin kulki koko matkan maan päällä teiden yläpuolelle rakennetuilla raiteillaan) Emirates mall-kauppakeskukseen. Siellä kummastelimme, kuten asiaan kuuluu, sisätiloihin rakennettua laskettelukeskusta ja "lumessa" -3 asteen lämpötilassa lainatoppapuvuissaan pyöriviä turisteja. Matka hotellille taittui jotakuinkin ääriään myöten täyteen ahdetussa metrossa ja mukavan päivän kruunasi leppoisa illallinen. Unta ei tarvinnut täyden mahan ja väsyneiden jalkojen kanssa kauaa odotella!

Torstaiaamuna minä hyppäsin itärannikolle ajavaan bussiin ja kamu jäi ihmettelemään Dubain ostoskeskuksia ja nähtävyyksiä vielä muutamaksi päiväksi. Satoi koko päivän vettä ja bussiasemalla aamusta hymistelin (yhdessä useiden muiden kanssa) aurinkosuojiksi rakennettujen katosten alla koleaa ja kummallista säätä. Katokset eivät pitäneet kokonaan vettä ja bussissa kiittelinkin pitkän hameen kätevyyttä, kun vaihdoin sen alla kuivat housut jalkaan.

Oli niin mukava reissu! Käsitykseni Dubaista muuttui Deiran katuja samotessa täysin. Dubai ei olekaan pelkkä älytön rikkaiden puuhamaa vaan siellä voi ihan tavallinenkin tallaaja kokea löytävänsä nähtävää ja koettavaa. Pilvenpiirtäjät, ökyhotellit ja -kauppakeskukset ovat osa todellisuutta - sellainen osa, joka itseäni ei suuresti kiinnosta - mutta toki siinä ympärillä ihmiset elävät omaa elämäänsä hankkien toimeentuloaan myymällä, ostamalla ja palvelemalla sekä turisteja että muita kaltaisiaan työläisiä. Sen todellisuuden näkeminen edes lyhyesti oli minusta paljon mielenkiintoisempaa kuin viime reissun kimellys ja ylenpalttisuus.

Huojuvalla pohjalla

Jotenkin olen vähän ylemmyydentuntoisesti kuvitellut, että täällä vallitsee tämä luokkajako pelkästään paikallisten ja ulkomaalaisten välillä. Olen kuvitellut, että paikalliset elävät rikkauksissaan mukavaa elämää ja kohtelevat sitten tänne töihin tulleita palvelijoinaan ihan vaan siitä ilosta, että pystyvät niin dirhamiensa turvin tekemään. Mutta eihän se (tietenkään?) niin mene.

Kuluvan viikon aikana kuulin uskomattomalta tuntuvan tositarinan, joka mullisti käsitystäni tästä yhteiskunnasta suuresti. Eräs paikallinen, arvostettu mies toimi kotikaupunkinsa ja -alueensa oikeusistuimen päätuomarina. Hänen kotinsa ja perheensä olivat samassa kaupungissa ja hän toimi arvostetun asemansa vuoksi myös muutamien järjestöjen "pääjohtajana" (enemmänkin varmasti seremoniallisessa roolissa kuin aktiivisena toiminnan johtajana). Elämä oli siis uomissaan. Kunnes jokin taho, jota tarinassa ei nimetty, ilmoitti, että tämä jo lähelle meikäläisten eläkeikää ehtinyt mies siirretään töihin Abu Dhabiin (kauas kotikaupungista ja eri emiraattiin) sikäläisen oikeuslaitoksen palvelukseen. Tuosta noin vaan! Häneltä kusymättä. Ja vastaan sanomista ei ole...

On tässä blogissakin tullut muutamaan kertaan päiviteltyä sitä, miten heppoisella pohjalla ulkomaalaisten työsopimukset ovat ja että kotiin lähdätys voi olla edessä hyvinkin mitättömältä tuntuvien tapahtumien vuoksi. Mutta eipä se taida paikallistenkaan työura kovin ennalta-arvattavaa tämän tarinan perusteella olla.

Ehkä elämä ei voi olla kovin vakaalla pohjalla, jos viime kädessä kaikki, minkä periaatteessa omistat, on sheikin. Kaikki maa kuuluu sheikeille, jotka sitten vuokraavat sitä eri tarkoituksiin. Paikallisille rakennetut kartanot ovat periaatteessa sheikin lahjoja alaisilleen, mutta mitään paperia siitä, että lahjan vastaanottaja todella omistaa rakennuksen, ei välttämättä ole olemassa. (Tämä selittää varmaankin ainakin osittain myös sitä, että rakennuksista pidetään täällä (minun mielestäni) keskimäärin aika huonosti huolta. Kun ei ole oma, ja kun ei koskaan tiedä, joutuuko siitä lähtemään jonkin syyn takia kohta, ei ole ehkä motivaatiota nähdä vaivaa. Toinen syy on varmaankin myös se, että rakentaminen on halpaa ja talojakin kohdellaan vähän kuin kertakäyttötavarana.) Työ on tavallaan sheikin palvelemista, ja esimerkiksi kaikki halukkaat nuoret miehet työllistyvät poliiseiksi tai armeijan palvelukseen. Työstä maksettava palkka on niin hyvä, että todella harvalla riittää lukuhaluja korkeakouluopintoihin. Kun tietää olevansa työssä, josta saatava korvaus on kohtuuttoman suuri sen vaatimaan vaivaan nähden, valmistautuu ehkä myös siihen, että työhön liittyvät komennukset voivat olla jopa mielivaltaisia. Omaehtoiseen oman elämän parantamiseen ei oikeastaan ole mahdollisuuksia - josko ei ehkä ole monella tarvetta tai haluakaan - kun kaikki on loppukädessä ikäänkuin sheikin armeliaisuuden varassa.

Joten, jos elää tällaisissa puitteissa elämäänsä, ei ehkä ole ihme, että purkaa turhautumista (?) ja yrittää kohottaa omaa arvoansa kohtelemalla itseään heikommassa asemassa olevia samalla tylyydellä kuin jolla itseä kohdellaan.

Tälläkin viikolla olen kuullut taas monta tarinaa ekspatriaateista (ulkomaalaisista työntekijöistä), jotka ovat saaneet tarpeekseen joko huonosta kohtelusta, poukkoilevasta hallinnosta, mielivaltaiselta tuntuvasta päätöksenteosta, määrättömästä odottamisesta tai jatkuvista, ennakoimattomista muutoksista. Monilla työsopimus on määräaikainen eikä kesken voi lähteä, mutta ainakin muutama tapaus laskee jo aamuja kotiinpaluulennon lähtöön...

Mutta minusta tuntuu juuri nyt siltä, että ymmärrän tätä paikkaa taas hitusen enemmän, ja ärsyynnyn paljon vähemmän. Välillä iskee melkein sääli ja mieleen hiipii kysymys siitä, millainen on tämän maan, kansan ja yhteiskunnan tulevaisuus. Muuttuuko jokin ennen kuin kaikki ulkomaalaiset päätyvät työskentelemään jossain, missä heitä kohdellaan paremmin? (Tai onko sellaista paremman kohtelun paikkaa olemassakaan? Ja muuttuuko tällainen herra ja palvelija -asetelma niin kauan kuin maailmassa on epätoivoista köyhyyttä?) Ja nouseeko paikallisista vastuunkantajia korkeaa koulutusta vaativiin tehtäviin vai onko osa öljyrahoista määrä käyttää ikuisesti ulkomailta tuotaviin "aivoihin"? Onko halpa työvoima ja edulliset raaka-aineet loukku, johon maan kehitys jämähtää, kun kehnoja tekeleitä joudutaan korjaamaan suhteettoman usein jo heti valmistumisen jälkeen? Tuleeko sheikin omistamista vuorista, rannoista ja aavikoista koskaan niiden asukkaille niin rakkaita, että niitä halutaan suojella ja vaalia?

Ja tyytyvätkö ihmiset mukavaan elämään ilmaisen rahan ja sukulaissuhteiden ja hyvä veli -verkostojen turvin, vai alkaako jossain vaiheessa liikehdintä, joka vaatii vallan ja omistajuuden jakamista laajemmalle joukolle?

Viikonlopun ihmettelyjä

Perjantaina ajoimme kirkolta kotiin ja lähellä Khorfakkanin satamaa vuorten juurella oli paljon autoja pysäköitynä tien varteen. En ollut aiemmin kiinnittänyt paikkaan mitään huomiota. Kuvittelin, että siinä vuorten juurella on joutomaata ja ehkä muutamia siirtotyöläisten hökkeleitä, jotka on ympäröity matalilla muureilla, ettei kotieläimet karkaa. Joten, kun Tunde totesi: "Looks like they have funeral there" (taitaa olla hautajaiset), olin ihmeissäni.

Mutta todellakin. Siinä matalien muurien takana ei ollutkaan vuohien laidunmaa vaan hautausmaa. Muslimien hautaustapa on paljon vaatimattomampi kuin kristittyjen eikä hautoja juuri edes erota maasta. Joskus haudoille ei laiteta mitään merkkiä, mutta yleensä haudan kohdalla on pienen pieni kivi tai muu matala kyltti. Muuten hautausmaa näytti samalta kuin kaikkialla sen ympärilläkin. Ei istutuksia, ei polkuja, joita pitkin voisi kulkea astumatta kenenkään haudan päälle, ei kukkia, ei hautakumpuja, ei kynttilöitä,...

Hautaus suoritetaan islamin opin mukaan ennen auringonlaskua eli käytännössä samana päivänä kuin ihminen on kuollut. Hautausta varten ruumis pestään ja puetaan vaatimattomiin (yleensä valkeisiin) vaatteisiin ja haudataan ilman arkkua. Yleensä vain miehet osallistuvat hautaamiseen. Siinä valkoisissa vaatteissaan autoilleen palaavia miehiä katsoessa tunsin taas suurta erilaisuutta kokemusmaailmoissa: He ovat pukeutuneet perjantaiaamuna pyhäpäivän vaatimiin puhtaisiin vaatteisiin, osallistuneet keskipäivän rukoukseen ja tulleet sen jälkeen hautaamaan aamun tai yön aikana kuolleen ystävänsä tai sukulaisensa. Minun kokemusmaailmastani käsin sellainen tuntuu ihan käsittämättömältä! Kuinka mieli ja sydän ehtii mukaan, kun hautaus pitää tehdä niin nopeasti? (Tosin täällä lämpimässä se on välttämättömyys uskonnosta riippumatta.) Kuinka perjantain toimet voi suorittaa samaan tapaan kuin aina ennenkin, vaikka joku on kuollut?  Kuinka voi osallistua keskipäivän rukoukseen tietäen, että sen jälkeen haudataan joku? No, joku täkäläinen olisi tietenkin yhtä ihmeissään meidän hautaustavoistamme.

Toinen ihmetyksen aihe oli perjantai-iltana iskenyt lyhyt mutta sitäkin ytimekkäämpi myrsky. Koko päivän oli ollut tuulista, pilvistä ja sateista, mutta nukkumaanmenon aikaan alkoi kummallinen kohina. Pian kohina voimistui, ja kun yritin katsoa parvekkeelta, mitä tapahtuu, tuuli ja vesi puskivat oven niin voimalla auki, että hädin tuskin sain sen suljettua. Ikkinoista näkyi vain poikittain harmaana lentävää vettä (rakeitakin oli kuulemma seassa) ja sumeat katuvalojen valot harmaan verhon takana. Kohina voimostui niin, että korviin sattui ja pian huomasimme seisovamme olohuoneen lattialle muodostuneessa lätäkössä! Vesi tuli sisälle ikkunoiden raoista, parvekkeen ovesta ja ilmastointilaitteiden aukoista (koneet on laitettu seiniin tehtyihin aukkoihin ilman mitään tiivisteitä). Kahmimme kaapeista kaikki pyyhkeet rakoja tilkkimään ja pahimman pauhun laannuttua aloimme luuttuamaan kuravettä pois lattioilta. Vettä oli litratolkulla! Voin vain kauhulla kuvitella, miltä talon pohjakerroksessa mahtoi näyttää...

Aamun valjettua myrskystä, joka kesti korkeintaan viisi minuuttia, oli muistuttamassa tulvivat kadut, muutama rannalla kaatunut puu ja mutalieju kaikkialla. Harvakseltaan asetellut viemärit eivät millään vedä sellaista vesimäärä kerralla. Lisäksi joka puolella on niin paljon roskaa ja irtonaisia kiviä, oksia, kasveja, mutaa, hiekkaa yms., että vähätkin viemärit tukkeutuvat nopeasti.

Hotellin uima-altaat olivat saaneet osansa myrskytuulesta ja ne olivat harmaina ilmeisesti sade- ja meriveden sekoituttua altaisiin. Lauantaiaamuna niitä putsattiin kuumeisesti ja innokkaimmat turistit makasivat uima-asuissaan altaan reunalla puhurista huolimatta. Ranta oli kokonaan suljettu, sillä vielä lauantainakin aallot löivät yli hiekan, ja niiden mukana tuomaa roskamäärää siivotaan varmasti ainakin muutama päivä. Merivesi oli aivan ruskeaa ja voi olla, että hotellin rantaa suojaamaan rakennetut hiekkapadot ovat huuhtoutuneet meren pohjasta aaltojen mukana rantaan.

Tänään sunnuntaina tulee edelleen niin kovaa, että ilma on harmaana pölystä. Aurinko kyllä yrittää jo paistaa ja hetkittäin se tuolta usvan takaa oikein häikäiseekin. Lämpötila on pysnyt koko ajan 25 asteen paikkeilla, mutta uiminen - tai edes ulkoilu - ei oikein tulla puhurissa houkuttele.  Huomenna pitäisi sääennusteen mukaan olla paluu normaaliin eli aurinkoa ja lämmintä ilman tuulta, pilviä, sadetta tai sumua.

Lekottelua. Ja vähän lenkkejä.

Nyt alkaa olla lököilyn taito hallussa täällä päin. Ilma on liian kuuma aktiiviseen elämään, joten ei voi tehdä muuta kuin lötkötellä uima-altaan reunalla ja hiekkarannalla. Elämänpiiri on kaventunut minimaaliseksi, kun tapaamme vain hotellin henkilökuntaa ja siellä lomailevia turisteja, mutta tässä vaiheessa se ei enää haittaa. Uusiin ihmisiin ei varmaankaan tulisi tutustuttua muutenkaan, kun on tiedossa, että kohta ollaan lähdössä pois.

Eilen illalla tartuin ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon imuriin, mutta muuten kotityöt ovat jääneet järjestäen tekemättä, kun aamu- ja iltapalan välinen aika ollaan asunnosta poissa. Parin päivän välein on toki raahauduttava kauppaan evästä ostamaan, ja pyykit ja tiskit on ajoittain pestävä, mutta juuri muita aikaansaannoksia ei ole esiteltäväksi.

Sen verran olen kuitenkin pitänyt itseäni toimeliaana, että olen käynyt säännöllisesti kuntosalin juoksumatolla. Lupauduin osallistumaan toukokuussa Run for Freedom- hyväntekeväisyysjuoksuun Helsingissä ja puolimaratonista pitäisi silloin selviytyä. (Tapahtumasta löytyy lisätietoa täältä. Mukaan juoksemaan mahtuu vielä! Jos haluat osallistua sponsoroimalla minua, laita viesti osoitteeseem veeranbloginposti@gmail.com Tarkoituksena on, että jokainen Run for Freedom-joukkueen jäsen kerää sposoreiltaan vähintään 100 euroa ja lahjoittaa ne kansainväliselle ihmiskaupan vastaista työtä tekevälle A21-järjestölle.) Vaikka juoksumatolla köpöttely onkin hiukan tylsää, eikä vedä vertoja ulkona hölköttelylle, on virkistävää päästä vähän liikkumaan. Ja tuo tuleva tempaus ja sen tärkeys motivoi mukavasti.

Uima-altaalla pötköttelyn ansiosta on kyllä yksi virstanpylväs tullut saavutettua. Elämäni ensimmäistä kertaa minulla on uimapuvusta rusketusrajat. (Yleensä palan heti, ja siksi välttelen Suomen kesän aurinkoa parhaani mukaan.) Että jonkinlainen aikaansaannos se on tämäkin! :)

--
Kuvissa kuntosalin lenkkimaisemat tässä yhtenä iltana. Ja aamun valoa rannassa.

Lomalle? Tule tänne!

Onko ensi syksyn tai talven suunnitelmissa loma jossain lämpimässä? Salli minun ehdottaa, että Kanariansaarten tai Thaimaan sijaan harkitsisit rantaelämää Khorfakkanissa. Tässä muutama perustelu ehdotukselleni:

1) Oceanic Khorfakkan Resort and Spa -hotelli

Sanoisin, että tärkein syy tulla näille kulmille lomailemaan on se, että täällä pääsee majoittamaan tasokkaaseen hotelliin maksamatta itseään kipeäksi - toisin kuin vaikkapa Dubaissa. Olemme vierailleet hotellilla lähes päivittäin reilun neljän kuukauden ajan, enkä kerta kaikkiaan löydä mitään valittamista mistään. En ole elämäni aikana käynyt sadoissa hotelleissa, mutta jokusessa kuitenkin, eikä missään ole henkilökunnan ystävällisyys, palvelujen taso, siisteys ja kaiken mahdollisen huomioiminen ollut tätä luokkaa. Hotellilla on neljä tähteä, mutta viisi ei olisi meidän kokemuksemme perusteella liioittelua.

Hotellilla on kiva allasalue baareineen (alkoholia täällä tosin ei tarjoilla edes hotellissa toisin kuin muualla Arabiemiraateissa), ja yksityinen siisti, isohko ja suojainen hiekkaranta. Huoneet ovat suhteellisen tilavia (väittäisin, että ne ovat isompia kuin Suomessa keskimäärin), ja kaikkialla on uutta ja siistiä.

Hotelli on avattu vuosi sitten pitkään kestäneen remontin jälkeen (esimerkiksi osa TripAdvisor-sivustolla olevista kuvista ja arvioista ovat ajalta ennen remonttia eivätkä sitenvvastaa enää nykyistä todellisuutta). Koko henkilökunta on uutta, myös hotellin johtaja, ja ajatuksena on selkeästi ollut luoda hotelliin hienostunut mutta ystävällinen tunnelma. Siinä on onnistuttu hyvin!

Lisäksi Oceanic on panostanut ruokaan. Kauniit merinäköalat omaava ravintola tarjoilee runsaan ja erittäin maistuvan buffe-lounaan ja -päivällisen joka päivä kohtuulliseen hintaan. Ravintolapäällikkö on kansainvälisiä tunnustuksia kerännyt (ja kuulemma myös Hell's kitchen-ohjelmassa kilpaillut) taituri, enkä ole vielä maistanut mitään, mikä ei maistuisi hyvältä... Tällä hetkellä illallinen tarjoillaan "Seven wonders of the World"-teemalla ja joka ilta tarjolla on makuja eri puolilta maailmaa. Jälkiruokapöytä on (petollisen) houkutteleva, iso ja herkullinen!

Hotellilla on myös tasokas kauneuskeskus ylimmässä kerroksessa, ja sen hoitohuoneista - kuten myös samoissa tiloissa sijaitsevalta kuntosalilta - avautuu hulppeat näkymät merelle, vuorille ja kaupunkiin. Myös sukellus- tai snorklausretkelle kannattaa ehdottomasti lähteä hotellin sukelluskeskukselta. Kirkkaissa ja lämpöisissä vesissä vedenalaiseen maailmaan tutustuminen on hieno kokemus.

Hotellin www-sivut www.oceanichotel.com

2) Lentomatka on lyhyt

Sinivalkoiset Finnairin siivet lennättävät Helsingistä suoraan Dubaihin (josta on noin kahden tunnin ajomatka Khorfakkaniin) läpi talven 6,5 tunnissa. Kun on lentojen varauksen kanssa ajoissa liikkeellä - tai vaihtoehtoisesti bongaa ne viime tipassa esim. Aurinkomatkojen ylijäämästä - hintakaan ei päätä huimaa.

Lentoja on toki runsaasti myös Keski-Euroopan kautta ja esim. Norwegianilta voi löytää todella edulliset lennot Oslon kautta, jos on joustava matkapäiviensä suhteen.

3) Khorfakkan on kaunis

Kolmen kilometrin mittainen hiekkaranta palmuineen. Kirkas turkoosinen (ja lämmin) merivesi. Kaupunkia ympäröivät vuoret. Joka aamu voi herätä todeten olevansa keskellä maisemaa, jota ei halua unohtaa.

4) Tunnelmaa (jopa eksotiikkaa) on sopivasti

Täällä pääsee helposti kokemaan arabimaailman elämänmenoa ilman, että tarvitsee kovin paljoa siihen mukautua (ei huntua, ei edes pitkää hametta), jos ei itse halua. Monessa muussa paikassa tällainen ei ole mahdollista. Paikalliset elävät omaa elämäänsä ja turistit omaansa.

Rukouskutsut voivat häiritä tai sitten ne voivat olla mukava kotoisesta poikkeava mauste päivää rytmittämään. Paikallisten pukeutuminen voi kumnastuttaa tai sitten sen yhtenäisyyttä voi ihailla ja pohtia, millaisia sosiaalisia kuvioita pukukoodin ylläpitämisen taustalla on. Ihmiset ovat hymyileviä ja ystävällisiä varsinkin, jos on itse aloitteellinen kontaktin ottamisessa. Tai vaihtoehtoisesti voi kulkea kenenkään häiritsemättä omissa oloissa vaikka koko loman.

Toki on mahdollista maata auringossa hotellin aitojen sisäpuolella, jos ei kaupunkiin jalkautuminen huvita. Uskon, että myös sillä tavalla vietetty loma on täällä rentouttava ja upea.

5) Hintataso on kohtuullinen

Ruoka on Suomeen verrattuna suorastaan halpaa varsinkin kaupoissa, mutta myös ravintoloissa. Elektroniikka ym. merkeillä markkinoitava kulutustavara on noin arvinlisäveron verran edullisempaa, kun taas "merkittömiä" vaatteita, astioita ja sisustustavaraa (jos sellaista onnistuu täältä kotiin kuljettamaan) saa puolella hinnalla tai edullisemmin. Palvelut ovat todella edullisia (mm. taksit, kampaamot), samoin bensa ja auton vuokraaminen.

6) Etäisyydet joka puolelle ovat sopivat

Dubaista ajaa tänne pari tuntia. Fujairah on lähin suurempi kaupunki. Sinne on matkaa 30 min. Ras Al Khaimah (jossa sijaitsee mm. iso ja kehuttu vesipuisto) on 1,5 tunnin ajomatkan päässä ja Abu Dhabiin ajaa kolmisen tuntia. Jos haluaa ajella tässä niemennokassa ympäriinsä, Khorfakkan on hyvä tukikohta.

7) Sää on mitä suurimmalla todennäköisyydellä hyvä

Joulukuu oli tänä talvena viileä, mutta sekin olisi ehkä tuntunut ihan kohtalaisen lämpimältä, jos lomalle olisi lähtenyt pimeästä ja loskasta. Mutta kuulemani ja kokemani perusteella ainakin loka-marraskuussa ja tammi-maaliskuussa sää on melko varmasti hyvin miellyttävä: Lämmin, mutta ei paahtava, ja aurinkoinen. Sateen todennäköisyys on minimaalinen.

--

Me emme olisi todennäköisesti koskaan päätyneet tänne, jos ei urheilun ihmeellinen verkosto olisi meitä tänne heittänyt. En tietäisi, mistä olisin jäänyt paitsi, enkä osaisi sitä harmitella. Mutta nyt, kun olemme täällä eläneet - ja olemisestamme iloineet ja nauttineet - voin sydämestäni suositella tätä kenelle tahansa lomapaikaksi. Ne muutamat suomalaiset, joita olemme täällä tavanneet, ovat olleet samaa mieltä. Tämä on ihana paikka ympäröivästä kauneudesta, lämmöstä ja leppoisasta oloilusta nauttimiseen. Uskallan siis toivottaa Khorfakkanin puolesta: Tervetuloa!

Oceanicin buffen jälkiruokapöytä

LisääR

antamaisemaq

Mitäs sitten keksittäis?

Oltiin eiliseen asti siinä uskossa, että ensi viikolla sinivalkoiset siivet kantavat meidät nauttimaan kotomaan lumettoman talven viime hetkistä (ennen kuin tilauksessa oleva vuosisadan lämpöisin ja pisin kesä alkaa). Vaan tänään emme taas enää tiedäkään, kuinka pitkälle kevät ehtii ennen paluutamme. Tunden kuntoutus jatkuu edelleen ja seuraavat mitään merkitsevät päivämäärät on merkattu tämän kuun lopulle.

Tässä alkaa nyt olla sellainen taitekohta kotiinpaluun odotuksen kanssa, että melkein ei enää huvittaisi jäädä tänne. Ei sillä, etteikö täällä koko ajan lämpenevä sää houkuttelisi enemmän kuin "kuka tietää, mitä seuraavaksi on luvassa"-kevät Keski-Suomessa. Mutta kun... ajatuksissa ja puheissa ollaan kuin huomaamatta siirrytty Suomessa odottavaan arkeen siinä määrin, että tuntuu, ettei täällä ole enää mitään... ei arkea, ei tekemistä, ei hoidettavia asioita,...

Suurin osa tavaroista alkaa olla matkalaukuissa. Lasten lempileikki on "Finnaain lentokone", jossa he pakkaavat laukut täyteen tavaraa, laittavat kengät jalkaan ja ovat menossa ovesta ulos - kohti kotia. Asunto näyttää päivä päivältä räjähtäneemmältä, kun ei oikein into riitä sen siistinä pitämiseen, koska "kohta lähdetään ja tehdään sitten loppusiivous". Kaikkialla tulee toisteltua uusille ihmisille: "yes, we've been living here but now we are going home" (joo, ollaan asuttu täällä, mutta ollaan just lähdössä kotiin). Ruokakaupassa ei viitsi ostaa oikein mitään, ettei sitten mene hukkaan, kun jää käyttämättä. Pesukone pyörii koko ajan, että (lähes) kaikki vaatteet olisi puhtaana pakkaamista varten. Ollaan lähtötelineissä, mutta lähtölaukaus tuntuu viipyvän.

Asennoidumme siis vielä (ainakin) kerran uudelleen. Edessä on edelleen muutaman viikon verran lököilyä sinisen taivaan ja koko ajan paahtavamman auringon alla. Asiat voisivat olla huonomminkin :D

Se, mikä tuntuu hetkittäin suorastaan pakottavan meidät täältä pian kotiin on lasten päivittäin kasvava kavereiden ja tuttujen kuvioiden ikävä. Ehkä heille kaikki täällä ollut mukava on todella mukavaa vasta sitten, kun sen saa jakaa tärkeiden kamujen kanssa. Sen ilon kokemista ei voi enää kauaa viivyttää. Varsinkaan, kun lapset ovat hahmottaneet asiat niin, että kotiin mennään pian. Siitäkin huolimatta, että olemme yrittäneet olla puheissamme mahdollisimman suurpiirteisiä.
- "Äiti, montako yötä me ollaan vielä täällä?"
- "Jotakin kymmenen ja kahdenkymmenen välillä, ehkä."
- "Hei! Kuulitteko? Me mennään huomenna kotiin!"

Tulossa siis ollaan. Pian. Tai vähän sen jälkeen.