torstai 20. maaliskuuta 2014

Huojuvalla pohjalla

Jotenkin olen vähän ylemmyydentuntoisesti kuvitellut, että täällä vallitsee tämä luokkajako pelkästään paikallisten ja ulkomaalaisten välillä. Olen kuvitellut, että paikalliset elävät rikkauksissaan mukavaa elämää ja kohtelevat sitten tänne töihin tulleita palvelijoinaan ihan vaan siitä ilosta, että pystyvät niin dirhamiensa turvin tekemään. Mutta eihän se (tietenkään?) niin mene.

Kuluvan viikon aikana kuulin uskomattomalta tuntuvan tositarinan, joka mullisti käsitystäni tästä yhteiskunnasta suuresti. Eräs paikallinen, arvostettu mies toimi kotikaupunkinsa ja -alueensa oikeusistuimen päätuomarina. Hänen kotinsa ja perheensä olivat samassa kaupungissa ja hän toimi arvostetun asemansa vuoksi myös muutamien järjestöjen "pääjohtajana" (enemmänkin varmasti seremoniallisessa roolissa kuin aktiivisena toiminnan johtajana). Elämä oli siis uomissaan. Kunnes jokin taho, jota tarinassa ei nimetty, ilmoitti, että tämä jo lähelle meikäläisten eläkeikää ehtinyt mies siirretään töihin Abu Dhabiin (kauas kotikaupungista ja eri emiraattiin) sikäläisen oikeuslaitoksen palvelukseen. Tuosta noin vaan! Häneltä kusymättä. Ja vastaan sanomista ei ole...

On tässä blogissakin tullut muutamaan kertaan päiviteltyä sitä, miten heppoisella pohjalla ulkomaalaisten työsopimukset ovat ja että kotiin lähdätys voi olla edessä hyvinkin mitättömältä tuntuvien tapahtumien vuoksi. Mutta eipä se taida paikallistenkaan työura kovin ennalta-arvattavaa tämän tarinan perusteella olla.

Ehkä elämä ei voi olla kovin vakaalla pohjalla, jos viime kädessä kaikki, minkä periaatteessa omistat, on sheikin. Kaikki maa kuuluu sheikeille, jotka sitten vuokraavat sitä eri tarkoituksiin. Paikallisille rakennetut kartanot ovat periaatteessa sheikin lahjoja alaisilleen, mutta mitään paperia siitä, että lahjan vastaanottaja todella omistaa rakennuksen, ei välttämättä ole olemassa. (Tämä selittää varmaankin ainakin osittain myös sitä, että rakennuksista pidetään täällä (minun mielestäni) keskimäärin aika huonosti huolta. Kun ei ole oma, ja kun ei koskaan tiedä, joutuuko siitä lähtemään jonkin syyn takia kohta, ei ole ehkä motivaatiota nähdä vaivaa. Toinen syy on varmaankin myös se, että rakentaminen on halpaa ja talojakin kohdellaan vähän kuin kertakäyttötavarana.) Työ on tavallaan sheikin palvelemista, ja esimerkiksi kaikki halukkaat nuoret miehet työllistyvät poliiseiksi tai armeijan palvelukseen. Työstä maksettava palkka on niin hyvä, että todella harvalla riittää lukuhaluja korkeakouluopintoihin. Kun tietää olevansa työssä, josta saatava korvaus on kohtuuttoman suuri sen vaatimaan vaivaan nähden, valmistautuu ehkä myös siihen, että työhön liittyvät komennukset voivat olla jopa mielivaltaisia. Omaehtoiseen oman elämän parantamiseen ei oikeastaan ole mahdollisuuksia - josko ei ehkä ole monella tarvetta tai haluakaan - kun kaikki on loppukädessä ikäänkuin sheikin armeliaisuuden varassa.

Joten, jos elää tällaisissa puitteissa elämäänsä, ei ehkä ole ihme, että purkaa turhautumista (?) ja yrittää kohottaa omaa arvoansa kohtelemalla itseään heikommassa asemassa olevia samalla tylyydellä kuin jolla itseä kohdellaan.

Tälläkin viikolla olen kuullut taas monta tarinaa ekspatriaateista (ulkomaalaisista työntekijöistä), jotka ovat saaneet tarpeekseen joko huonosta kohtelusta, poukkoilevasta hallinnosta, mielivaltaiselta tuntuvasta päätöksenteosta, määrättömästä odottamisesta tai jatkuvista, ennakoimattomista muutoksista. Monilla työsopimus on määräaikainen eikä kesken voi lähteä, mutta ainakin muutama tapaus laskee jo aamuja kotiinpaluulennon lähtöön...

Mutta minusta tuntuu juuri nyt siltä, että ymmärrän tätä paikkaa taas hitusen enemmän, ja ärsyynnyn paljon vähemmän. Välillä iskee melkein sääli ja mieleen hiipii kysymys siitä, millainen on tämän maan, kansan ja yhteiskunnan tulevaisuus. Muuttuuko jokin ennen kuin kaikki ulkomaalaiset päätyvät työskentelemään jossain, missä heitä kohdellaan paremmin? (Tai onko sellaista paremman kohtelun paikkaa olemassakaan? Ja muuttuuko tällainen herra ja palvelija -asetelma niin kauan kuin maailmassa on epätoivoista köyhyyttä?) Ja nouseeko paikallisista vastuunkantajia korkeaa koulutusta vaativiin tehtäviin vai onko osa öljyrahoista määrä käyttää ikuisesti ulkomailta tuotaviin "aivoihin"? Onko halpa työvoima ja edulliset raaka-aineet loukku, johon maan kehitys jämähtää, kun kehnoja tekeleitä joudutaan korjaamaan suhteettoman usein jo heti valmistumisen jälkeen? Tuleeko sheikin omistamista vuorista, rannoista ja aavikoista koskaan niiden asukkaille niin rakkaita, että niitä halutaan suojella ja vaalia?

Ja tyytyvätkö ihmiset mukavaan elämään ilmaisen rahan ja sukulaissuhteiden ja hyvä veli -verkostojen turvin, vai alkaako jossain vaiheessa liikehdintä, joka vaatii vallan ja omistajuuden jakamista laajemmalle joukolle?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti