perjantai 28. helmikuuta 2014

Perjantaipyhä

Koska täällä perjantai on kuin länsimaiden sunnuntai, monet kristilliset seurakunnat pitävät viikon pääjumalanpalveluksen perjantaina aamupäivällä. Samaan aikaan, kun muslimit kokoontuvat keskipäivän rukoukseen ja saarnan kuuloon moskeijaan, kristityt rukoilevat, laulavat hengellisiä lauluja ja kuuntelevat saarnaa eri hotellien auditorioissa, kodeissa ja joissain tapauksissa myös omissa kirkkorakennuksissaan.

Me olemme löytäneet läheisestä Fujairahin kaupungista nigerialaislähtöisen seurakunnan. Se kuuluu maailmanlaajuiseen Redeemed Christian Church of God - seurakuntaverkostoon, ja on hyvin samanlainen kuin se seurakunta, jossa Tunde tapasi käydä Nigeriassa asuessaan. Olemme tunteneet olomme kotoisaksi. Jopa minulle monet laulut ovat tuttuja - ne on tulleet tutuiksi kuin huomaamatta yhteisten vuosien aikana, kun Tunde on soittanut kotona Nigeriasta tuomiaan levyjä. Lapsille on omaa ohjelmaa (Sunday school on tietenkin Friday school) ja he ovat saaneet kirkolta monta kivaa kaveria. Tänään olikin ilmassa aika paljon haikeutta, kun kerroimme olevamme lähdössä pois... Ensi perjantai lienee viimeinen kerta tämän seurakunnan keskellä meille.

Seurakunta kokoontuu erään keskustan hotellin auditoriossa. Paikalla on yleensä karkeasti arvioiden 80-100 henkeä, suurin osa afrikkalaisia. Muutamia intiaisia, filippiinejä ja länsimaisiakin on mukana, mutta ei yhtään paikallista. Seurakunnalla on oma musiikkiryhmä, johon kuuluu rumpali, basisti ja pianisti sekä vaihteleva määrä laulajia. Musiikilla onkin suuri rooli jumalanpalveluksessa, ja afrikkalaiseen tyyliin (?) se on äänekästä, rytmikästä ja iloista. Naurahtelen välillä ääneen katsoessani, kuinka edessäni oleva ihmismassa (istumme yleensä lasten takia auditorion takimmaisilla riveillä) heiluu ja hytkyy musiikin rytmissä. Ei voi olla tulematta hyvälle mielelle, vaikka suomalaista ei samanlaisella tanssitajulla olekaan siunattu.

On ollut rikkaus saada olla elämässä täällä myös toisenlaisen seurakuntakulttuurin keskellä! Afrikkalainen kirkko arabimaan pikkukaupungissa... Kaikkea ei todella osannut etukäteen odottaa! :) Luulen oppineeni tässä ohessa myös vähän lisää siitä, mistä mieheni on kotoisin. Kaikenlaisia hienoja juttuja sitä onkin saanut olla näiden kuukausien aikana kokemassa!

tiistai 25. helmikuuta 2014

Ruokaa!

Näin pitkään on täällä tullut oleskeltua, eikä tähän mennessä ole ollut paljoakaan sanottavaa ruuasta (paitsi taateleista). Se johtuu ainakin siitä, ettei ole tullut vastaan mitään niin erityistä, että olisi ollut pakottava tarve siitä kertoa. Ja ehkä myös siitä, että nykyään mikään ruoka ei ehkä ole niin eksoottista kuin ennen, kun joka puolella maailmaa voi päästä nauttimaan minkä tahansa kulttuurin tyypillisä ruokia.

Lyhyen kokemukseni mukaan arabialaiseen keittiöön kuuluu ainakin seuraavia ruokia:

Grillattua lihaa. Pääasiassa kanaa tai lammasta. Kalaa tarjotaan yllättävän vähän siihen nähden, että olemme meren rannassa ja joka päivä kalastajat vetävät Jeepeillä verkkojaan hiekkarannalle (turistien ja joskus paikallistenkin pällistellessä vieressä). Liha tarjotaan usein vartaassa tai jauhetusta lihasta tehtyinä puikkona, joita minun lapsuudessani kutsuttiin kepakoiksi.

Riisiä. Valkosta, keltaista, maustettua, vihanneksilla ryyditettyä, nuudeleihin sekoitettua. Riisiä tarjotaan aina, ranskalaisia perunoita (joita meikäläisten annoksissa on grillatun lihan seurana aina) vain vähän. Intialaisen keittiön vaikutus näkyy varmasti muissakin ruuissa, mutta riisiruokien kohdalla se on erityisen selkeä: Kaikkialla arabialaisissa ravintoloissa on tarjolla myös biryania, riisiruokaa, jossa on joukossa lihaa tai mereneläviä.

Leipää. Vaaleaa, hyvänmakuista leipää on sekä litteää ("lettuleipää", kuten lapset ovat sen nimenneet) että ilmavampaa pitaleipää (ja varmasti montaa muutakin, joita emme ole sattuneet syömään - tai erottamaan). Leipää tarjoillaan joka aterialla.

Hummusta. Siitä on muodostunut koko perheen herkku, jota täytyy yrittää valmistaa myöhemmin kotona. Hummus on kikherneistä, öljystä ja mausteista tehty tahna, jota syödään leivän ja salaatin kanssa.

Salaattia. Salaateissa käytetään paljon oliiveja, tomaattia ja mausteeka jotakin etikan tyyppistä. Tabbouleh-salaatissa ainekset hienonnetaan aivan pieneksi niin, että salaatti on melkein tahnamaista ja sitä on helpompi syödä leivän kanssa. Toinen usein tarjottava salaatti on nimeltään fattoush ja siinä on mukana pienistettyä leipää. Omaan makuuni nämä salaatit ovat liian happamia.

Jälkiruokaa. Um Ali on jälkiruoka, jota on tarjolla aina. Se on leipävanukkaan tyypistä, jossa on joukossa pähkinöitä ja rusinoita sekä runsaasti kermaa. Mausta tekee suomalaiselle suulle hiukan vieraan sekaan laitettu ruusuvesi. Sitä käytetään myös joissain jäätelöissä mausteena ja sen makuun ihastuminen vaatii minulta aikaa enemmän kuin neljä kuukautta...

Lisäksi aterioilla tarjolla on usein tomaattipohjaista kastiketta, joko tulista tai vähemmän tulista, jossa on (lampaan)lihaa ja vihanneksia. Myös herneitä, linssejä, papuja ja kikherneitä syödään täällä melko paljon salaateissa, keitoissa ja kastikkeissa.

Ja ollappa nyt tähän laittaa kauniita ruoka-annoskuvia tekstiä elävöittämään...

Illan valoa

Nämä illat alkaa käydä vähiin. Muutaman viikon päästä olemme ehkä jo kotona ja ihan toisenlaisissa iltatunnelmissa. Nautitaan siis näistä vielä hetki!


torstai 20. helmikuuta 2014

Slow motion

Kun aamulla ei tarvitse herätä aikaisin lähteäkseen viemään lapsia hoitoon ja itseään töihin, ei varsinaisesti haittaa, vaikkei kaikki tapahtuisi kovin nopeasti. Kotoisaa helppoutta tulee kuitenkin pakahduttavasti ikävä viimeistään siinä vaiheessa, kun pitää selviytyä nopeasti jonnekin... Mutta niitä aamuja on harvemmin, ja vielä hetki mennään näillä raiteilla:

Aamukahvi syntyy keittämällä vesi kaasuliedellä ja suodattamalla se Suomesta tuoduin tykötarpein (suodatin, suodatinpussi ja oikeanlainen kahvi) suoraan kuppiin. Neljä ja puoli teelusikallista on empiirisesti todettu optimaaliseksi kahvimääräksi parhaan makuelämyksen aikaansaamiseksi.

Ikävöin kyllä hetkittäin Mokkamasteriani...

Leivän päälle voi valita valmiita juustosiivuja, joilla on taipumus olla aika paksuja, tai yrittää höylätä tylsällä juustohöylällä juustopallosta lohkaistusta palasta siivuja, joilla on taipumus olla röpelöisiä, ohuita ja pieniä.

Ikävöin hetkittäin Aadamia ja Fiskarsin keltavartista juustohöylääni...

Suihkua varten keittelen taas vettä isossa kattilassa ja peseytyminen sujuu kuin (vanhan kunnon) kesämökin saunassa ikään: Ämpärissä on sopiva sekoitus kylmää hanavettä ja kuumaa vettä ja sieltä sitä ammennetaan kilon jugurttipurkin avulla.

Ikävöin toki hetkittäin toimivaa ja siistiä suihkuamme ja hanasta tulevaa lämmintä vettä...

Kaupasta löytyy kaikki mahdollinen tarvittava helposti, ja jos jotain täytyy etsiä, on hetkessä yksi tai kaksi asiakaspalvelijaa auttamassa. Hedelmät punnitaan asiakkaan puolesta, kunhan vähän aikaa odottelee, että asiasta vastaava henkilö ilmaantuu toimipisteelleen. Kassalla toiminta sen sijaan on niin ripeää, että puolet ostoksista on pakattu kymmeneen eri muovipussiin ennen kuin ehdin kaivaa kestokassiani esille...

Ikävöin hyllyjen välissä vain hetkittäin (kotoista) perunaa (täkäläinen on makeampaa), ruisleipää, täysjyväpastaa, raejuustoa, maitorahkaa ja ohra-riisisekoitusta... ja sitä, että saan pakata maitotölkkini ja kananmunani ihan itse tarkoin harkittuun järjestykseen s-kaupan jättikassiin.

Liikenteessä ei auta kaahata, sillä kaikki muut tekevät sen puolestasi. Toisaalta on pakko olla vähän rohkeampi kuin kotomaassa, koska muutoin joutuu odottamaan vuoroaan esim. liikenneympyrään tai risteyksessä hamaan tulevaisuuteen. Automaattivaihteet laiskistaa vasemman jalan, bensa-aseman tankkaajat koko ihmisen: Ikkuna auki, noin 15 e asiakaspalvelijan kouraan ja kohta tankki on täynnä. Edes moottoria ei tarvitse sammuttaa, jos ei satu huvittamaan...

Ikävöin lasten turvaistuimia, hillittyä liikennettä ja sitä, että ihminen vaivautuu tekemään edes jotain ilman, että tuntee uhrautuvansa mukavuusvyöhykkeensä ulkopuolelle.

Kokkaus sujuu melko samoin elkein kuin kotonakin, vaikkakin kaasuliesi, pinnoitteistaan luopuvat kattilat ja yllättävän kehnot keittiötyövälineet koettelevat hetkittäin luovuutta - ja hermoja. Ulkona tulee käytyä syömässä useammin kuin Suomessa halpojen hintojen vuoksi. Koko perhe syö mahansa täyteen JA ottaa tähteet seuraavan päivän eväiksi noin 25 eurolla. Ulkona syödessä välttää myös tiskaamisen, joka hoituu käsipelillä ja vesiä vadissa sekoittelemalla.

Ikävöin tuttua liettä, uunia ja astianpesukonetta.

Parasta on kuitenkin se, että sää sopii ulkoiluun joka päivä. Jos aurinko ei satu paistamaan, lämpötila on erityisen sopiva leikkipuistoiluun, ja kuumemmat päivät kuluu altaassa. Kiireen tunnetta ei ole pihallakaan. Ihmisillä näyttää olevan aikaa kuljeskeluun, jutteluun ja istuskeluun. Iltapiknikkiä varten rannalle voidaan kantaa autolastillinen tavaraa eikä pitkän ajan vaativa grilliruuan valmistus ole liian suuri ponnistus.

En voi väittää ikävöiväni arjessa piilevää kiireen tunnetta, tai keväässä odottavaa loskaa ja märkää. Mutta kyllä Suomen kesä on ikävöimisen arvoinen. Ja kai sitä hidastettua elämää voi oppia sielläkin elämään.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Rakkauden päivä

Näin ystävänpäivän jälkimainingeissa ajattelin, että olisi kiva kirjoittaa muutama sananen siitä, miten täällä rakkautta juhlitaan. Ylen uutisista bongasin lyhyen tekstin siitä, että tuolla naapurissa Saudi-Arabiassa kaikki millään tapaa ystävänpäivään liitettävä on tiukasti pannassa helmikuun 14. päivän paikkeilla. Ei punaisia ruusuja, ei sydämiä, ei suklaakonvehtirasioita, ei edes punaista käärepaperia ole lupa pitää kaupoissa myynnissä. Ja kiellon noudattamista valvoo tiukasti poliisi.

Täällä ystävänpäivä kyllä näkyi kaupoissa ainakin jonkin verran. Samalla, kun 14.2. rohkaistaan lepertelemään aviopuolisolle, myös perheen yhteistä aikaa ja tekemistä painotetaan hyvänä tapana juhlia Valentinuksen päivää. Sydämiä oli näkyvissä siellä täällä, kortteja toinen toistaan siirappisemmilla teksteillä, suklaata ja mansikoitakin punaisissa sydämen muotoisissa rasioissa...

Hotellilla kuulin ohimennen, että viereiseen juhlasaliin oli illalla tulossa 440 hengen häät. Pikku juhlat! Mutta mikä hämmästytti vielä lukumäärää enemmän oli tieto siitä, että paikalla tulee olemaan pelkästään naisia! Siis mitä? Häät? Naisille? Olin ollut tietoinen, että kihlajaisia juhlitaan erillään, mutta että häätkin. Päätin sivistää itseäni täkäläisten häätapojen suhteen ja tässäpä tiivistelmää siitä, mitä opin:

Arabiemiraateissa nuoria kannustetaan menemään naimisiin tämän maan kansalaisen kanssa. Kannustimena toimii - mikäpä muukaan kuin - raha. Marriage fund -rahasto lahjoittaa noin 12 - 20 000 euron suuruisen summan emiraattipariskunnan hääjärjestelyjä varten. Jostain luin, että hääjärjestelyt maksavat täällä keskimäärin 50 000 euroa, joten rahaston tuki tilkkii tätä rahareikää ihan hyvin.

Järjestetyt avioliitot ovat edelleen melko yleisiä, mutta yleensä nuoret ovat alusta asti prosessissa mukana ja vähintäänkin kertovat vanhemmilleen, kenen kanssa avioliittoa olisi hyvä alkaa järjestelemään. Ennen varsinaisia häävalmisteluja tehdään avioliittosopimus, jossa kirjataan ylös molempien puolisoiden velvollisuudet toisiaan kohtaan. Myös omaisuuden jakamisesta mahdollisessa avioerossa sovitaan tässä vaiheessa. Aikaisemmin avioliittosopimusneuvottelut saattoivat kestää jopa kuukausia. Perinteisesti sulhasen perhe on maksanut morsiammesta myötäjäiset, josta osa (tai morsiammen perheen ollessa varakas) tai koko summa on jäänyt morsiammen henkilökohtaiseksi omaisuudeksi, joka säilyy myös avioerotilanteessa.

Avioliittosopimuksen allekirjoittamisen jälkeen alkavat varsinaiset hääjärjestelyt. Morsiammen valmistelemiseen kuuluu enemmän perinteitä ja kuluu enemmän aikaa kuin sulhon valmisteluun. Morsianta hoidetaan öljyillä ja voiteilla, ruokitaan parhailla ruuilla ja palvellaan (perinteisesti 40 päivän ajan) ennen hääjuhlia. Muutama päivä ennen häitä naiset viettävät länsimaisiin polttareihin verrattavat hennausjuhlat (Laylat Al Henna), joissa morsian ja hänelle läheiset naiset saavat hennatatuointikoristeet ruuan, musiikin ja tanssin ohessa.

Varsinaisia häitä juhlitaan siis mies- ja naissukulaisten ja ystävien kanssa erillisissä paikoissa. Joissain juhlasaleissa on mahdollista järjestää kahdet erilliset juhlat samaan aikaan, mutta esimerkiksi täällä Khor Fakkanissa toiset juhlat ovat usein hotellin juhlasalissa ja toiset rannalla hienossa ravintolassa. Nykyään naisten juhlissa saattaa olla valkokangas, jolle heijastetaan miesten juhlien tapahtumat. Naiset ovat juhlissa ilman huntua, joten päinvastainen ei ole mahdollista. Joskus myös sulhanen saatta morsiammensa naisten puolelle juhlien alussa (tällöin juhlavierailla on hunnut päällä), ja lähtee vasta sitten omalle puolelleen juhlimaan. Juhlien jälkeen tuore aviopari poistuu juhlista yhdessä ensimmäistä kertaa yhteiseen kotiinsa.

Monet juhlivat häitään varmasti yhä enemmän myös länsimaisin tavoin ainakin vaatetuksen ja ohjelman suhteen, mutta miesten ja naisten erilliset juhlat eivät varmaan ihan lähitulevaisuudessa ole siirtymässä historiaan. Siinä määrin tiukassa näyttää sukupuolijaottelu kaikessa arkipäiväisessäkin olevan: Kodeissa on (jos vain suinkin on varaa) erilliset sisäänkäynnit ja oleskelutilat miehille ja naisille, julkisilla paikoilla miehet seurustelevat keskenään, joskus piknikseurueet levittävät kaksi erillistä mattoa ruokailua varten, julkisilla paikoilla hellyyden osoittaminen (käsi kädessä kulkeminen, suuteleminen, jne,) on kiellettyä, naimattomat nuoret eivät saa viettää aikaa vastakkaisen sukupuolen kanssa. Muistan nähneeni vain kaksi kertaa paikallisen pariskunnan kävelevän käsi kädessä. Toinen oli tilanteessa, jossa he varmaankin luulivat, ettei kukaan näe, ja toinen nyt ystävänpäivänä Fujairahin ostoskeskuksessa. Radikaalia toimintaa omalla tavallaan... Ostoskeskuksessa pariskunnan nainen oli pukeutunut koko vartalon (myös silmät) peittävään abayaan ja ehkä siksi tuon pariskunnan hellyydenosoitus puhutteli minua jotenkin. Siinä näytti olevan enemmän rakkautta kuin kaikissa siirappisissa rakkausrunokorteissa yhteensä!

torstai 13. helmikuuta 2014

Palvelijayhteiskunta

Vähitellen täällä ollessa alkaa erottaa enemmän ja enemmän sävyjä siinä, miten ihmiset elävät elämäänsä joko etuoikeutettuna paikallisena, muualta tulleena arabina, tai siirtotyöläisenä. Hierarkia on silmin nähtävissä, vaikka sen kaikkia portaita ei mitenkään näin arabiyhteisöstä ulkopuolisena voikaan havaita. Arabiaa puhuvat ovat tietyllä tapaa yhtenäinen ryhmittymä, mutta todellisuudessa sen sisällä vallitsee vielä selkeä jaottelu vähintään sen mukaan, onko syntynyt täällä, muualla Arabian niemimaalla vai pohjois-Afrikassa. Intiasta ja Pakistanista tulleet muslimit kuuluvat toisaalta arabiaa puhuvien kanssa samaan kategoriaan osallistuessaan moskeijassa rukouksiin ja jakaessaan islamin arvot ja opit, mutta samalla heidän asemansa työelämässä on hierarkian alimmilla askelmilla (rakennusmiehinä, tientekijöinä, katujen siivoojina).

Sitten ovat muualta Aasiasta tulleet siirtotyöläiset, jotka yhdessä intialaisten ja pakistanilaisten kanssa käytännössä pyörittävät tätä maata. He myyvät kaupoissa ja ravintoloissa, hoitavat lapsia, palvelevat hotelleissa, siivoavat kodit,... Eurooppalaiset siirtolaiset ovat ainakin täältä katsottuna pikkuruinen vähemmistö, vaikka toki Dubaissa ja Abu Dhabissa heidän osuutensa on suurempi.

Paikallisten ja siirtotyöläisten suhde on jollain tapaa eriskummallinen. Paikalliset eivät ilmeisesti oleta kenenkään haluavan työskennellä ja elää täällä muun syyn kuin rahan takia ja toisaalta paikalliset eivät ehkä itse haluakaan tänne ketään minkään muun syyn takia... Ihmiset ovat tavallaan tervetulleita; tekeväthän he työt, joita paikallisten ei sitten tarvitse tehdä. Samaan aikaan jokainen tänne työhön tuleva on automaattisesti palvelijan asemassa. Jos vertaa Suomeen, ja pohtii, kuinka vaikkapa McDonald'sin kassalla työskentelevään henkilöön suhtaudutaan, huomaa suurimman eron siinä, että täkäläinen olettaa kassahenkilön olevan olemassa ja varsinkin työssään vain ja ainoastaan palvelemassa hänen vaikka kymmeneen kertaan muuttuvia mielitekojaan. Suomessa kassalla työskentelevä tekee työtään, ja ojentaa asiakkaalle sen, mitä asiakas on pyytänyt. Heidän suhteessaan ei ole korostettua hierarkiaa.

Tämä palvelijan asemassa työskenteleminen ja eläminen alkaa varmasti melko nopeastikin nostaa pintaan vihan ja katkeruuden tuntemuksia. Monien täällä työskentelevien kasvoista voi lukea inhon, joka kohdistuu autojensa torvia tuuttaaviin ja kaikesta mahdollisista valittaviin paikallisiin. Mutta inho piilotetaan hymyn tai ilmeettömyyden alle asiakkaita kohdatessa.

Sitäkin ajoittain mietin, että miltähän tuntuu elää paikallisena maassa, jossa ehkä 4/5 ihmisistä inhoaa paikkaa, jossa elää ja jää vain koska ei ole mahdollista lähteä. Miltä tuntuu käydä kaupassa, ravintolassa tai missä tahansa ostoksilla, kun tietää (?), että selän takana asiakaspalvelijat nyrpistävät nenää? Tai ehkä sillä ei paikallisille väliä. Ehkä he ajattelevat, että koko köyhemmän maailman tehtävä on palvella heitä, ja että täällä työskentelevät ovat itseasiassa etuoikeutettuja saadessaan elää tässä maassa. Lähtökohtaisesti kaikki muualta tulleet ovat täällä vain väliaikaisesti. Paitsi ne, joilla on rahaa pyörittää bisnestä. Heilläkin täytyy olla paikallinen "sponsorinaan", mutta heidän ei tarvitse pelätä viisuminsa peruuttamista kovin heppoisin perustein.

Hämmentävää on ollut huomata, että vain harva työläinen on täällä tyytyväinen. Osa haluaisia palata kotiin, osa ei suo sellaiselle ajatustakaan, vaan jää, koska on pakko. Kaikki tietävät, että lähtö voi pahimmillaan olla yhden väärän sanan tai teon päässä. Korkeassakin asemassa työskentelevät tietävät, että jollain tapaa on jatkuvasti varottava sanojaan. Työstä ei saa kiitosta ja ainoa "huomionosoitus" saattaa olla ilmoitus siitä, että on aika lähteä kotiin.

Toisinaan löydän itseni pohtimasta (ankarasti) sitä, miten tällainen yhteiskunta itseasiassa edes voi olla olemassa - ja toimia. Millainen on sen tulevaisuus? Mikä muuttuu ja mikä ei, kun aikaa kuluu? Globaali eriarvoisuus näkyy täällä selvästi, mutta näyttää siltä, ettei sitä vastaan kovin äänekkäästi taistella. Ja miksipä taisteltaisikaan, jos se omalta osaltaan takaa sen, että nöyrästi palvelijan asemaan asettuvia työläisiä riittää jatkossakin. Vai voisiko tulevaisuus tuoda työntekijöiden massaliikkeen palkkojen nostamiseksi, tai jopa tästä maasta lähtemiseksi? Parempi, tasa-arvoisempi maailma olisi täälläkin tavoittelemisen arvoinen, mutta kukahan olisi se ääni, joka nostaisi tällaiset asiat suurilla foorumeilla esille...?

torstai 6. helmikuuta 2014

Haikea kaveri

Nyt se sitten jäytää. Ties monettako päivää jo sydänalassa mylläämässä ja mieltä kiertämässä. Koti-ikävä. Ehkä sitä on vähän jo kaivannutkin. Onhan täällä jo eletty erilaisuudessa ja koettu kaikenlaista ennalta-arvaamatonta, nautittu lämmöstä ja perhettä yhdistävistä kokemuksista. On saatu muistoja, jotka kantaa pitkälle eteenpäin ja joiden kanssa tuntuu hyvältä palata kotipesän suojiin.

Ikävän mukanaan tuomaa pessimismiä sen sijaan en olisi toivottanut tervetulleeksi. Vielä olis viikkoja edessä täällä, ja ne kuluisivat mukavammin, jos suloinen Suomenmaa ei siintäisi mielessä ja  muuttaisi melkein kaikea täällä ärsyttäväksi, kummalliseksi ja vaikeaksi.

Miten yhtäkkiä ihmisistä puskee pintaan hymyn alle piilotettu tympäännys, kuulumisten kysymisissä paistaa halu päättää keskustelu lyhyeen, ja kaikkein pahimmillaan tapaamisia maustaa ehta röyhkeys? Tai miksi nyt kuulen vain niiden siirtotyöläisten tarinoita, jotka haluaisivat päästä pois täältä? Ja näen paikallisten käytöksessä vain halun hyväksikäyttää pienellä rahalla haalittuja palvelijoitaan ja pitää huolen siitä, ettei kukaan heistä vahingossakaan asetu tänne liian mukavasti?

Näen keskeneräiset rakennukset ja katutyöt. Näen roskat ja kaaoksen, ja siloteltujen pintojen alla huolimattomuuden, huonot raaka-aineet ja välinpitämättömyyden.

Ne ovat osa totuutta täällä. Onneksi ne eivät ole varastaneet huomiota aiemmin. Ja edelleen päivittäin mielen täyttää kiitollisuus hiekkarantaa pitkin taivaltaessa. Että tällaisessa kauneudessa olemme saaneet yhden talven viettää! Wau!

Ps. Olemme vailla nettiyhteyttä toistaiseksi, joten seuraava teksti tulee ehkä pitkänkin viiveen päästä. Tai sitten jo huomenna :) Katsotaan, kuinka nopeasti yhteys saadaan takaisin.