perjantai 29. marraskuuta 2013

Kaverustumiskaipuuta

Kun olin Aniken syntymän jälkeen kotona, yksin uudessa kaupungissa miehen opiskellessa viikot toisella paikkakunnalla, ajattelin, että aikuisena ei enää voi saada uusia kavereita - ystävistä puhumattakaan. Siihen asti elämässä oli ollut niin helppoa tutustua ihmisiin koulussa, opiskelupaikassa, seurakunnassa,... ja sitten, siinä uudessa elämäntilanteessa ei ollutkaan enää mitään väylää löytää tuttuja, joiden kanssa arkea voisi jakaa.

Hiukan myöhemmin elämä kyllä onneksi osoitti, että olin väärässä. Olen saanut aikuisenakin tutustua moniin uusiin mukaviin ja tärkeisiin ihmisiin - jopa sinä aikana, kun olin lasten kanssa kotona - ja onpa yksi läheisimmistä ystävistänikin tullut elämääni vasta viime vuosien aikuiselämän aikana. Tuttavuus, kaveruus ja ystävyys voi syntyä, kun on jotain, mikä yhdistää, ja halua jakaa elämäänsä jollain tavalla toisen kanssa.

Nyt olen täällä pohtien, mitä yhteistä minulla voisi olla kenenkään kanssa, ja mitä halua kenelläkään olisi jakaa arkeaan minun kanssa. Täällä ei tapaa naisia oikein missään niin, että olisi luontevaa alkaa jutella. Perheet viettävät aikaa rannalla ja leikkipuistoissa useimmiten yhdessä, ja lasten kanssa touhuaa lastenhoitaja lasten äidin ollessa jossain sivummalla. En edes tiedä, kuinka hyvin paikalliset puhuvat englantia. Uskoisin, että melko hyvin, koska kaikkialla asioidessa pitää käyttää englantia vierasmaalaisten työntekijöiden kanssa. Olisi aivan mahtavaa saada tutustua johonkuhun perheenäitiin täällä, mutta tällä hetkellä tuntuu, että se vaatisi tapahtuakseen ihmeen.

Täällä Khor Fakkanissa ei varmaankaan ole juuri muita kaltaisiani kotiäitejä, jotka olisivat tulleet miehensä työn perässä, ja kuluttaisivat päivänsä lasten kanssa tekemistä keksien. Dubaissa ja Abu Dhabissa sen sijaan on paljonkin, suomalaisiakin. Mutta ne on kaukana, ja tuntuvat täältä katsoen ihan eri maailmalta kuin tämä pikkukaupunki "in the heart of UAE", Arabiemiraattien sydämessä, kuten joku minulle Khor Fakkania muutama päivä sitten kuvaili. Tuo kuvaus oli muuten aika mielenkiintoinen: Arkemme täällä on ehkä lähempänä Omanin ja Saudi-Arabian oloja kuin Dubain... Mutta siis mahdollisuudet tavata toinen kaltaiseni kotiäiti puistossa ovat aika minimaaliset.

Hotelilla, jonka allas-alueeata on hyvää vauhtia muodostumassa meille toinen olohuone, tapaan samat ihmiset lähes päivittäin. Yläkerran kuntosali- ja spa-osaston johtaja on mukava ja ystävällinen brittiäinen nainen, jonka kanssa juttelemme usein pitkähkön pätkän kaikesta mahdollisesta perheeseen ja ulkomailla elämiseen liittyvästä. On ollut mukavaa tutustua! Myös muut työntekijät sekä kuntosalilla että altailla ovat ystävällisiä virkansa puolesta, mutta ei se ole tietenkään sama asia kuin kaverustuminen.

Viime perjantaina olimme käymässä jumalanpalveluksessa. Läheisessä kaupungissa kokoontuu nigerialaislähtöinen seurakunta, jossa suurin osa väestä on afrikasta ja kaukoidästä. Taisin olla ainoa länsimaalainen paikalla, mutta en edes huomannut sitä! Lapsille oli oma pyhäkoulunsa, jossa tulkkasin ja auttelin alussa,  ja lopuksi olimme koko perhe jumalanpalveluksessa mukana. Ensikertalaiset toivotettiin lämpimästi tervetulleiksi pienen lahjan ja kättelyiden kera. Muutamat ystävälliset rouvat halusivat vaihtaa numeroita, ja tämän viikon aikana olen saanut pari kuulumisten kyselypuhelua heiltä! Niin afrikkalaista! Ja niin mukavaa!

Näitä, ja ehkä joitain muitakin väyliä pitkin elämääni varmasti tulee muutama tuttu, joiden kanssa voi soitella ja ehkä käydä joskus kävelyllä - tai ostoksilla, joka on ehkä tavanomaisempi tapa hoitaa kaveruutta. Mutta voi, miten kiitollinen olen ystävistä ja kavereista siellä Suomessa! Vaikka yhteydenpito välillä ontuu, voin vakuuttaa, että jokainen viesti - lyhytkin - saa hymyn kasvoille ja lämpimän tunteen rintaan. Olemme asettaneet mukaan saamamme kortit näkyville eri puolille asuntoa ja viime päivinä olen katsonut niitä usein. Ikävän kyyneliä ei aina voi välttää. Eikä tunnetta siitä, että on kaukana kotoa. Mutta vaikka olemme kaukana, te kaverit siellä olette kuin aarre, joka tuo iloa, vaikka ei nähdä toisiamme!

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Lääkäripalveluja

Aamon korva oli kipeä. Kun sitä oli jatkunut muutaman päivän, lähdimme yhtenä iltana näyttämään sitä lääkärille. Olin päivällä huomannut yksityislääkärin vastaanoton melko lähellä kotia, ja kun se osoittautui lastenlääkäriksi, menimme ensin sinne. En ole koskaan ennen joutunut turvautumaan matkavakuutukseen sairastumistapauksessa, joten en oikein tiennyt, miten pitää toimia. Ja kun vastaanottovirkailija sanoi, ettei vakuutuksemme käy siellä, lähdimme pois ja päätimme mennä lääkärin vastaanotolle sairaalaan, kuten meitä oli neuvottu. Heti matkalla sitten hoksasin, että olisin voinut maksaa lääkärin itse ja hakea korvausta vakuutusyhtiöltä myöhemmin.

Pääsimme sujuvasti sairaalalle, missä siihen aikaan ei (tietenkään) enää ollut paikalla kuin päivystävä lääkäri "emergency"-osastolla. Yritimme selittää, ettei meillä ollut mitään varsinaista hätää ja että voisimme tulla seuraavanakin päivänä, mutta ystävällinen vartija johdatteli meidät sairaalan toiselle puolelle tapaamaan ensin vastaanottovirkailijaa, sitten sairaanhoitajaa ja lopulta lääkäriäkin. Ihmeeksemme meidän ei tarvinut maksaa mitään. Saimme mukaan vaaleanpunaiselle paperinpalalle kirjoitetun särkylääke- ja antihistamiinireseptin. Korvassa ei näkynyt tulehdusta. Kaikki oli sujuvaa, aikaa meni ehkä 10 min.

Niinpä, kun parin päivän päästä kipu ei ollut hellittänyt ja piti lähteä uudelleen lääkäriin, ajoimme luottavaisin mielin uudelleen sairaalaan hoitoa saamaan. Mutta kokemus olikin hiukan toisenlainen tällä kertaa. Pelkästään se, että saimme jonkun ymmärtämään halumme päästä lääkärin ja vaivautumaan opastamaan meitä oikeaan suuntaan, vei melko tovin. Sitten hyytävät "Doctor is not here. You come tomorrow." (valtavan kokoisessa talossa varmaan on JOKU lääkäri paikalla) ja kymmenen kertaa tentattu "Where's your file? Do you have file here? Where's your paper?" (emmekä yhtään tienneet, mistä puhutaan).
Meinasin jo luovuttaa, mutta sitten oppaanamme toiminut nuori mies lupasi "You can see one doctor but it is expensive. No file, no card, you pay double." Ok, mehän maksetaan. (Summa oli sama kuin Suomessakin yksityislääkärille, noin 80 euroa.) Pääsimme lääkärille, joka oli hyvin mukava ja ystävällinen ja joka totesi, että korvassa on paha tulehdus. Koska hän oli "vain" yleislääkäri, ja me olimme maksaneet - kuten siinä kävi ilmi - erikoislääkärin vastaanotosta, saimme kehotuksen tulla vielä seuraavana päivänä uudelleen tapaamaan korvalääkäriä. Haimme antibioottikuurin, jätimme ostamatta uudelleen määrätyt antihistamiinit ja menimme kotiin.

Seuraavana päivänä menimme jälleen sairaalalle, missä tapasimme ensin vastaanottovirkailijan, joka johdatti meidät suoraan edellispäivänä tapaamamme lääkärin luo, joka ei ymmärtänyt, miksi olimme taas siinä. Hän käski meidän pyytää (kehnosti englantia puhuvalta vastaanottovirkailijalta) kansiomme, ja pyysimme ja sitten istuimme ja odotimme. Hetken näytti siltä, että istumme siinä koko päivän, mutta kohta lääkäri kutsui meidät huoneeseensa, käski samassa huoneessa työskentelevän sairaanhoitajan johdattaa meidät spesialistille ja soitti itse samaan aikaan puhelimella, että olemme tulossa. Ymmärsin puhelusta vain sen verran, että oli mainitsemisen arvoista kertoa meidän olevan Suomesta, "from Finland".

Ystävällinen korvalääkäri puhui englantia intialaisesti murtaen maskin takaa. Minulle ei selvinnyt, onko lapseni korvassa myös hänen mielestään tulehdus - ei, vaikka sitä erikseen kysyin - mutta kuulokäyrä oli kuulemma normaali ja jäätelöä sekä kylmää mehua tulisi välttää pari viikkoa. Jatkamme antibiootteja, ja tästä lähtien Aamo ui silikonikorvatulpat korvilla ja uimalakki päässä. Koska hän haluaa.

"We haven't seen anything yet"

Kenellekään ei ole missään tapauksessa voinut jäädä epäselväksi, että paikallinen itsenäisyyspäivä, "national day", lähestyy lähestymistään. Virallinen juhlapäivä on 2.12., mutta suurimmat juhlat pidetään todennäköisesti tulevana perjantaina, koska perjantai on täkäläinen pyhä- ja vapaapäivä. Toki myös 2. päivä on vapaapäivä,  mutta ilmeisesti juhlat on tapana juhlia juuri perjantaina.

Kaikki paikat on siis täynnä lippuja. Niiden määrä tuntuu koko ajan lisääntyvän, ja tällä hetkellä voi sanoa, että ei voi katsoa mihinkään suuntaan näkemättä lippua jossain muodossa jossakin. Myös seitsemän emiraatin hallitsijat (sheikit) on kuvattu yhä useammassa autossa, lipussa tai jopa rakennusten seinissä sloganin "42 - spirit of the union" kanssa. Ihmiset kantavat "I ♡ UAE" huiveja, rintamerkkejä, ilmapalloja. Miehillä on lipun väreissä lippiksiä ja tietenkin autot kuorrutettu kaikilla mahdollisilla lipun värisillä härpäkkeillä.

Mitä tuleman pitää? Miten täällä juhlitaan? Tunden arvion mukaan emme ole vielä nähneet puoliakaan siitä, mitä on tulossa. Taidan alkaa uskoa samoin... Esimerkiksi nyt, tavallisena keskiviikkoiltana, kotimme ohi menee loppumaton autovirta, jotka kaikki jostain syystä tööttävät torviaan. Epäilen, että ne ajavat tuota lipuin koristeltua pääkatua edestakaisin ja juhlistavat tuuttailullaan itsäisyyspäivän juhlintaa aloittelevien piknikiä viettävien ryhmien iltaa. Yleensä näin keskiviikkona ei rannassa ole vielä juurikaan väkeä - eikä varsinkaan noin vilkasta ja äänekästä liikennettä. Jossain ammuttiin juuri äskettäin ilotulitusraketteja...

Myös hotellilla, jossa käymme uimassa, vihjailtiin hienovaraisesti, että perjantaina se tulee olemaan ääriään myöden täynnä. En olisi sinne hinkunut silloin muutenkaan, mutta nyt on varmaa, että pidämme uintivapaata silloin. Jollain tavalla tähän juhlaan täytyy yrittää osallistua, mutta ehkä se on mukavampi tehdä jossain, missä ei puserru väenpaljouteen.


tiistai 26. marraskuuta 2013

Ikävä, osa 2: Kahvi

Kuvittelin jotenkin, etten ole niin kovin turhamainen, että alkaisin kaivata jotakin syötävää tai juotavaa ainakaan silloin, jos jotain vastaavaa on tarjolla täälläkin. Siis että salmiakin ikävä ois ihan pätevä, koska salmiakkia täältä ei saa, mutta Fazerin sinisen suklaan ikävöinti on nirppanokkailua, koska suklaata on täällä kaupassa hylly jos toinenkin tarjolla. Ja kahviahan täältä löytyy jos jonkinlaista lajia. Mutta tässä sitä kuitenkin ollaan: Kun äitini parin viikon päästä tulee uudelleen kylään, pyysin häntä tuomaan mukanaan kahvinsuodattimen, suodatinpusseja sekä (ennen kaikkea) "oikeaa" kahvia.

("Oikean" kahvin ajatus alkoi kyllä vaivata minua hiukan, koska jokin yleissivistyksen ohut muistijälki yritti huomauttaa, että kahvi taitaa olla kotoisin juurikin näiltä seuduilta. Joten, jos tarkkoja ollaan, juodakseni "oikeaa" kahvia, minun pitäisi varmasti perehtyä vielä muutamaa astetta eksoottisempiin makuelämyksiin kuin mihin olen tähän mennessä törmännyt.)

Olen juonut aamukahviksi pikakahvia muutamaa eri lajia, mutta koska ne maistuvat mille maistuvat, ajattelin kokeilla libanonilaista kahvia. Pussi herätti toiveita tutuhkosta makuelämyksestä, koska se oli vähän samannäköinen kuin suomalaiset kahvipaketit - ei tosin ilmatiivis. Koostumus oli kyllä sileämpi kuin suomalainen jauhatus. Kahvi on enemmänkin mustaa jauhoa kuin purua. Valmistus tapahtuu samoin kuin kotomaisessa pannukahvissa. Tosin, koska minulla ei ole pannua, josta kahvi olisi helpompi kaataa, keitin kahvin kattilassa, ja jouduin siten jo valmistusvaiheessa hyväksymään sen, että osa puruista tulisi olemaan myös kupissani. Mutta eihän se haittaa, koska viimeisen lirauksen voi aina jättää juomatta. Kaikki näytti itseasiassa aika hyvältä siihen asti, kunnes koitti kaikkein kriittisin hetki eli kahvin juominen. Voi ei, mikä maku!

Ja niin päädyin soittamaan äidille ja pyytämään häntä pelastamaan loput aamuni tuomalla mukanaan jotain hiukan tutumman makuista.

Ne, jotka tämän kahvin nimesivät, eivät ole maistaneet ehkä mitään muuta kahvia ikinä...

maanantai 25. marraskuuta 2013

Lisää kuvia lipuista

Olen yrittänyt napsia lisää kuvia kaikesta mahdollisesta, minne lippuja on ripustettu ja laitan tänne, jotta pystyisin jotenkin näyttämään, että niitä todella on kaikkialla nyt. Mutta valitettavasti pystyn kuvaamaan vain murto-osan. Autoista vähintään puolessa on koristeita, taloissa lähes kaikissa ja kaupoissa on vaikka mitä krääsää, jota en kuitenkaan kehtaa alkaa kuvaamaan. Ehkäpä ostan sheikin kuvalla varustetun rintanapin itselleni, jotta saan kuvattua sellaisen tänne :)

Hotellin seinustalla
Koko rantakatu on koristeltu lipuilla sekä reunassa että keskellä. Lippusaloissa on iltaisin vielä valot, etteivät jää silloinkaan huomaamatta.
Vuorten seinämissä on lippuja (muulloinkin kuin itsenäisyyspäivän alla)
Hotellin pääoven yllä
 
Oikeustalo on koristeltu lippujen lisäksi muutamilla "kaamosvaloilla"
Tämä on läheinen kauneuskeskus
Sairaalan portti
Jonkun kotia suojaava muuri
Samoin tämä on jonkun kodin muuri
Jonkun koti tämäkin

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Ikävä, osa 1: Metsä

Kävin tänään kuntosalilla. Oon löytänyt uuden vireen ja käyn siellä 3 kertaa viikossa. Yllättäen sinne tulee oikein hinku, kun muut vapaa-ajanviettotavat on vielä pääosin keksimättä. Siellä ojentajalihasta pusertaessa tuli kauhea ikävä Laajavuoren metsää. Ensin se lähti siitä, miten mukavaa olis tehdä tämä ojentajan työntä sauvojen kanssa (sukset jalassa tai ilman) johonkin tiukkaan ylämäkeen. Sitten mietinkin jo, miten mukava ois paahtaa suksilla kuntokympin alamäkeä siellä jossain, mistä en vieläkään tarkkaan tiedä, missä se oikeastaan on. Tai nousta vuorenlenkin ylämäkeä hölkäten. Tai kävellä vaan ja katsella havumetsää. Mutta hetkinen! Miltäs se havumetsä oikeastaan tarkkaan ottaen näyttääkään? Jotenkin kummasti mielikuvaan sotkeutuu palmuja ja joitain muitakin Suomen oloihin hiukan liian eksoottisia kasveja...

Täällä ei kaiketi ole  metsää. Ei tietenkään, jos koko maa olisi ilman kastelua pelkkää aavikkoa. Joitain valtavia ja tiheäkasvuisia puistoja oli tien varressa matkalla Dubaista tänne, mutta ei ne suomalaisen metsänkaipuuta tyydytä. Joitain ryteikköjä näkyi myös täällä Khorfakkanin sataman lähettyvillä. Ne nähdessään lapset hihkaisivat onnellisina takapenkillä: "Äiti kato! Metsä!" (Onneksi he eivät nähneet metsään rakennettuja "majoja"... Kävi nimittäin ilmi sekin, että ne aiemmin näkemäni puoliksi sortuneet talot ovat ehkä kuitenkin ihan kohtuullisia majapaikkoja verrattuna joihinkin muihin...)

En siis pääse metsään kävelylle tai hölkälle. Enkä pääse minnekään muuallekaan, vain kuntosalin juoksumatolle. Miehet kyllä juoksevat ja kuntoilevat rannassa, mutta naisia ei siellä urheiluvaatteissa näy. Kyllä jotkut naiset tekevät selkeästi kävelylenkkejä (lenkkarit tai paljaat varpaat korkkarien tilalla paljastaa kävelyn tarkoituksen), mutta vaatetus ei jalkineita lukuunottamatta poikkea mitenkään tavanomaisesta. Hiihtämään tai laskettelemaan pääsee kuulemma jossain Dubain kauppakeskuksessa. Astetta liian kummallista mulle. Kuulin Suomessa naapureilta myös sellaista, että Dubaissa ihmiset kävivät juoksulenkilläkin ostoskeskuksissa. Mä pääsisin varmaan tutustumaan paikalliseen mielenterveyskeskukseen, jos menisin hölkkäämään supermarkettimme käytäville :D

perjantai 22. marraskuuta 2013

Lippujuhla

Täällä ihmiset todella tietävät, kuinka juhlistaa lähestyvää itsenäisyyspäivää ja Yhdistyneiden Arabiemiirikuntien lipun päivää. Juhlapäivä on 2.12., mutta valmistautuminen lippuja eri paikkoihin virittämällä on aloitettu jo pari viikkoa sitten.

Sitä ei äkkiä uskoisikaan, miten moneen paikkaan lipun voi saada näkösälle. Talojen ikkunoista liehuu lippuja. Autojen antenneihin ja takaikkunoihin on virutetty lippuja. Niin kotien, hotellien, ravintoloiden  kuin virastojenkin julkisivuja koristavat käsittämättömän kokoiset liput. Joitakin taloja ympäröidyt aidat on kokonaan verhottu kymmeniä metriä pitkillä lipuilla, ja korkeimpienkin rakennusten kokonaista seinää koristaa UAE:n värit. Herää ainakin pari kysymystä: Missä noita lippuja tehdään? Miten niitä säilytetään? Kuinka ne viritellään paikoilleen?

Mutta ei lipun värien käyttö toki pelkästään tähän rajoitu. Auto on ehkä kaikkein olennaisin osa täkäläistä kulttuuria, joten se on myös arvollinen kantamaan itsessään ylväitä värejä. Maltillisimmat maalaavat autojen takalaseihin lipun värit, hallitsijoiden kuvia tai numeron 42, joka viittaa 42. itsenäisyyspäivään. Mutta onpa täällä porscheja ja lexuksia, jotka on kokonaan maalattu lipun vihreään, valkoiseen, punaiseen ja mustaan. Kun juhlat on juhlittu, väri - tai kenties koko auto - varmaan muuttuu joksikin toiseksi.

Kaupassa myydään hallitsijan kuvalla ja lipun väreillä varustettuja ISOJA rintanappeja Lapsille on lipun värisiä vaatteita. On verhoja, ilmapalloja, serpentiiniä, värivaloja, ovikransseja,... vaikka mitä. Kukaan ei ainakaan voi väittää, etteivät täkäläiset olisi ylpeitä maastaan ja lipustaan!

maanantai 18. marraskuuta 2013

Rantaelämää

Kotikaupunkimme on siis rannalla. Hiekkarantaa on ehkä pari kilometriä. Luultavasti se on ihan luonnon muovaama ranta, vaikka en yllättyisi, jos joku kertoisi sen olevan hiekkaa kuormakaupalla siihen ajamalla tehty ranta. Täällä kaikki paljon aikaa ja vaivaa ja hiukan hulluuttakin vaativat rakennus- ja ympäristönmuokkaushankkeet ovat varmasti mahdollisia.

Mitä enemmän tähän kaupunkiin tutustuu, sitä selvempää on, että muuta ihasteltavaa täällä ei varsinaisesti olekaan kuin tuo viheralueineen kauniiksi ja siistiksi laitettu biitsi ja siltä avautuvat maisemat. Vuoret rajaavat sekä hiekkarannan että koko kaupungin joka puolelta, joten kontrasti on melko vaikuttava: Toisaalla lempeä hiekkainen ranta lämpimine vesineen ja vehreine reunustoineen, toisaalla mahtavana kohoavat, melkein ylitsepääsemättömiltä näyttävät vuoret. Ja kaiken päällä se sinistäkin sinisempi taivas!

Kävelin yhtenä päivänä rannan päästä päähän. Vaikka sen vierustalla näkyy vain pieni osa kaupunkia, se  antaa uskoakseni aika hyvän kuvan siitä, mitä tämä koko kaupunki pitää sisällään. Pohjois- ja eteläpääty ovat tunnelmaltaan kauempana kuin kahden kilometrin päässä toisistaan. Pohjoisessa vuoren vierustalla on hieno hotelli (se ainoa), jonka yksityisellä rannalla turistit grillaavat itseään niin, että kauempaakin erottuu vienosti punottavia ihmishahmoja rantavedessä edestakaisin kävelemässä. Jos kerran on tultu aurinkoiseen paikkaan lomalle, vähintä, mitä täältä voi viedä kotiin on muuttunut ihon väri.

Eteläisessä päässä on satama (Emiraattien suurin konttisatama - se on ISO) ja joitain toimistorakennuksia sekä vihannes- ja hedelmätori (kauppahallissa). Tien varessa oli matalaa, osittain raunioitunutta vanhaa asuinaluetta. En tohtinut jäädä sitä kuvaamaan, mutta se oli aika puhuttelevan näköistä. Ajattelin, että sieltä on asukkaat varmaan siirretty uusiin kerrostaloihin asumaan, mutta sitten näin siellä ihmisiä kulkemassa, matalan ja hyväkuntoisen moskeijan (josta pian kuului rukouskutsu) ja pari resuisen näköisiin vaatteisiin pukeutunutta miestä yhden mörskän edessä tien varressa ilmeisesti myymässä korjaamiaan huonekaluja.... Nieleskelin kyyneleitä. Vaikka voihan olla, että tein täydellisen väärän tulkinnan tilanteesta. Mutta pahoin pelkään, että talot, jotka eivät enää ole tarkoitettu olemaan kenenkään asuntona, ovat asuntona niille, joilla ei muutakaan paikkaa ole... Tietenkin maailmassa vaikka kuinka monet elävät vielä kurjemmissa oloissa kuin tuollaisissa puoliksi romahtaneissa taloissa, mutta kyllä se kurkkua kuristaa, kun ajattelee, että ne, jotka noihin mörskiin päätyvät asumaan, ovat lähteneet jostain muualta unelman tai lupauksen perässä kohti parempaa elämää.

No, takaisin rannalle. Koska kaupungissa ei siis juuri muita ajanviettopaikkoja ole, ihmiset kerääntyvät sinne viettämään vapaa-aikansa. Varsinkin viikonloppuisin rannalla pelataan jalkapalloa, krikettiä ja lentopalloa. Pidetään piknikkiä, grillataan ja käydään veneretkillä. Vesiskootterit ulvovat ja veneet nostavat halukkaita laskuvarjon ja vaijerin avulla korkealle taivaalle (välillä siellä on mukana myös lapsia...). Lapset juoksevat edestakaisin, osa käy uimassa (naiset vaatteet päällä) ja kaiken ruuhkan ja härdellin keskellä laukkaa aina pari hevosta ratsastajineen. Lisäksi kävelyväylillä ajetaan polkuautoilla, rullaluistellaan ja polkupyöräillään. Sitten taas, kuin taikaiskusta, lauantaina ranta on hiljainen - ja mielettömän roskainen! Armeija keltapukuisia siivoojia käy rannan läpi aamupäivän aikana niin, että iltapäivällä voisi jo luulla, että täkäläiset ovat erityisen siistiä väkeä.

Kun ihmisiä ei ole, rannassa on muuta ihmeteltävää. On rapuja, osa peukalon kynnen kokoisia, osa nyrkkiä suurempia. Ne kieppuvat rannan aalloissa, juoksevat käsittämättömän kovaa ja kaivautuvat hiekkaan silmän räpäyksessä. Lapset hiukan pelkäsivät niitä kunnes huomasivat, että ne menee karkuun niin kovaa, ettei niitä saa kiinni. Olemme nähneet myös haikaroita sekä musta-valkoraidallisia kaloja. Ja kuoriaisia, jotka muistuttivat erehdyttävästi torakoita... 

Illalla horisontissa loistaa laivojen valot, ja parhaimmillaan nouseva kuu piirtää veteen punertavan kuunsillan. Silloin voi ajatella vaikka sitä, että tämä sama vesi lyö täällä hiekkaan ja siellä toisaalla kotimaan kallioihin...

Rannan liikennettä viikonloppuna
Samana päivänä kuvaa toiseen suuntaan. Valkoinen iso rakennus on hotelli.
Eläineksotiikkaa

Illan tunnelmaa, kun kuu on täysi. Valonauha on laivoista horisontissa.

lauantai 16. marraskuuta 2013

Koti ja rouva

Yritän suhtautua kaikella vakavuudella ja omistautumisella rooliini aviomieheni elättämänä kotirouvana. Viisumillani nimittäin on selkeä näkemys siitä, millä tavalla tätä pätkää täällä eletään. Siinä lukee
Occupation: Housewife
Sponsor: Husband (ja Tunden tiedot siltä varalta kai, että mut löydetään harhailemasta yksin ilman rahaa jostain :D )

Uusi harrastukseni on (pakon sanelema) siivoaminen, jossa minua avustavat toverini Rane Rakennustyömaaimuri sekä Maisa Mikrokuitumoppi (KYLLÄ, löysin sellaisen naapurikaupungin supermarketista!). He ovat aina valmiina palvelukseen. Tämänkin aamupäivän käytin siivoamiseen vain huomatakseni viimeistään iltapäivällä, että Ranea ja Maisaa kaivataan taas...

Tein pienen asuntoesittelyn tähän. Olisi ollut kiva osata laittaa kuvat tekstin lomaan, mutta opin sen ehkä joskus myöhemmin. Lattiat kiiltää kuvissa enemmän kuin todellisuudessa, vaikka toki olen ne juuri ennen kuvausta puunannut. Tässä valkoisessa kaakelilattiassa on puolensa. Toisaalta siinä näkyy kaikki lika heti, toisaalta se tekee asunnosta aika kivan valoisan. Lisäksi katto on korkealla, ja huoneet isoja, joten on ihan tilava tunnelma. Siivoustarpeen tiheyden vuoksi en sitä paitsi kaipaa yhtään huonetta lisää. Mahdutaan hyvin. Vain säilytyskalusteita saisi olla enemmän, mutta niitä muovisiahan saa ihan tuosta lähimarketista (joka muuten ei suinkaan ole tämän kaupungin ainoa, kuten aiemmin väitin) vaikka monta ssamalla kertaa kannettua.


Raneseni
Tervetuloa meille

Keittiö on joka tytön unelma
Hella ei enää ole uuden karhea, mutta suojamuovit on sentään säästetty aiemmasta uutuudesta muistuttamaan (nyt niitä ei enää saa pois, koska liima on ilmeisesti jotenkin palanut kiinni. Muovin alla on myös muistoja meitä ennen tällä liedellä kokanneista...)
Makkari on päivisinkin pimeä, koska ikkunoissa on tummentavat muovit kuumaa suodattamassa.
Olkkaria
Parveke palvelee lähinnä pyykkien kuivauksessa. Kaide on niin matala, ettei lasten voi antaa oleilla siellä itsekseen, eikä meillä aikuisillakaan siinä juuri tekemistä ole.

Mukautua, sopeutua, taipua, kotiutua... tottua

Pari viime päivää päässäni on soinut musiikkikipale lapsuudestani. Ihme, että sanat - ja sävelkin - voi olla vielä muistissa. "Kyllä ihminen tottuu, tottuu ihan mihin vaan..."

Kyllä se tottuu. Kylmään suihkuun ja kattilassa keitettävään tiskiveteen. Pikakahvista valmistettuun aamukahviin. Klo. 5 joka aamu(yö) kaikuvaan rukouskutsuun. Automaattivaihteisiin. Kaapupukuisiin miehiin ja hunnutettuihin naisiin. Valtavan kokoisiin hienoihin autoihin. Ilmastoinnin hurinaan. Televisiottomuuteen. Laiskan leppoiseen päivärytmiin. Siivouspäivään vähintään kolme kertaa viikossa. Henkäyksen ohuisiin lakanoihin. Kaupasta kannettavaan juomaveteen. Tööttäileviin autoihin. Hiekkaan ja pölyyn. Nopeasti kuivuviin pyykkeihin.

Tottuu harmikseen jopa huimaavan kauniiseen maisemaan niin, ettei se enää sykähdytäkään joka kerta, kun sitä katsoo. Ja lämpimään. Voi, sitä en olisi uskonut, mutta tuuliset ja sateiset illat ovat tuntuneet koleilta, vaikka lämpötila on edelleen varmasti 25 asteen paikkella... Piti ihan käydä ostamassa pitkähihainen paita, kun sellaista en kotoa tajunnut ottaa mukaan.

Jollain tavalla tottuu myös siihen, että (kerrankin) kuuluu vähemmistöön. Kadulla ihmisert katsovat pitkään. Jos jonnekin odottaa vuoroaan minun lisäkseni hunnutettu nainen (valkeakaapuisesta miehestä puhumattakaan), häntä palvellaan ensin. Ihmiset kyselevät, mistä olen kotoisin, eikä vastaus tuo minkäänlaista ahaa-elämystä heidän kasvoilleen. Englantini on niin toisenlaista, kummallista, ettei siitä oikein saa selvää. Uskontoni on vähemmistön uskonto, etnisesti kuulun pikkuruiseen marginaaliin, pukeutumisenikin on toisenlaista kuin suurimmalla osalla. Täällä on jonkinverran venäläisiä turisteja, mutta muita länsimaalaisen näköisiä ei katukuvassa ole.

Tänään kävelin pitkässä hameessa ja isohko reppu selässä hiekkarantaa pitkin kuntosalille. Tunsin joka solullani olevani kerrassaan eriskummallinen näky
- suorataan ehkä koominen. Sitä ajatellessa meinasi itseänikin alkaa naurattamaan. Mutta en minä mitään muutakaan järkevää tapaa päästä kuntoilemaan keksinyt. Olen mieluummin kummajainen kuin alan kulkea kilometrin matkan urheilemaan autolla, kuten täällä kyllä on tapana. Tämä menee samaan kategoriaan sen muovipusseista kieltäytymisen kanssa. Siinä, että on ulkonäöltään erilainen, on puolensa. Kukaan ei (kovin äänekkäästi) paheksu erikoista käytöstäkään.

Niin. Jotenkin ollaan siis jo ehditty asettautua tänne. Kaikki ei enää ole outoa ja uutta. Se tarkoittaa ikävä kyllä kai sitä, että ihan kaikkea huomaamisen arvoista ei enää huomaa. Asiat alkavat solahtaa niihin lokeroihin, jotka ovat syntyneet tätä vierautta hahmottamaan. Niin se ihminen toimii - tottuu. Mutta toisaalta onneksi tiedän meidän elävän keskellä niin rikasta ja monipuolista kulttuuria - joka minulle ei-arabina ja länsimaalaisena tulee olemaan ikuisesti jollain tapaa vieras ja toisenlainen - että ihmettelyn aiheet eivät täällä äkkiä lopu.

torstai 14. marraskuuta 2013

Itämään eksotiikkaa aloittelijalle, osa 3

Tässä hiusvärin vaikutusta odotellessa on ehkä hyvä hetki paneutua täkäläisten elämään ja asioihin, joista kuulimme ensimmäisenä päivänä matkalla lentokentältä Khorfakkaniin. On siis kuulemani mukaan näin:

Tämän maan kansalaisuutta ei voi saada kukaan muu kuin kahdesta tämän maan kansalaisesta syntynyt vauva. Jos täkäläinen mies nai vaimon muualta, vaimo ja lapset eivät koko elämänsä aikana saa kansalaisuutta eivätkä samaa kohtelua kuin kansalaiset. Jos nainen menee naimisiin ulkomaalaisen miehen kanssa, hän menettää kansalaisuutensa.

Emiraatit tukevat kansalaisiaan avokätisesti. Koulutus, terveydenhuolto, vesi, sähkö ja asunto ovat ilmaisia. Asunto on ilmainen siinä määrin, että niitä rakennetaan valmiiksi kansalaisille, ja niistä voi sitten jokainen valita mieluisen. Kyseessä ei ole mitkään betoniset kerrostalojättiläiset vaan kartanoihin rinnastettavat, suuret, kauniit ja viihtyisän oloiset omakotitalot aidattuine pihoineen. Kaikki tosin eivät näihin hallitusten rakentamiin taloihin halua vaan asuvat mieluummin omistusasunnoissaan Dubaissa, Abu Dhabissa tai muissa isoissa keskustoissa. Osa ilmaisista taloista kun nousee pakon sanelemista syistä jo melko kauas vaikkapa Dubain keskustasta - aavikolle.

Tämän lisäksi töitä ei ole juurikaan pakko tehdä. Jos ymmärsin oikein, osa paikallisista on töissä kaksi päivää viikossa (poliisin, oikeuslaitoksen tai tullin palveluksessa), osa ei lainkaan. Kuukausittain kansalainen (ilmeisesti vain miehet) saa emiraatiltaan "elatusapua" 30 - 70 000 dirhamia (6000 - 14 000 euroa). Osa naisistakin on töissä. Tällöin palkka kuuluu virallisesti vain naiselle eikä miehellä ole siihen oikeutta, mutta miehen täytyy edelleen myös rahoittaa vaimonsa elämää. Koska työnteko ei ole pakollista, ja vaativiinkin tehtäviin on ollut helppo rekrytoida ulkomaalaisia, koulutustaso on keskimäärin alhaisehko.

Ulkomaalainen ei voi täällä omistaa mitään kiinteää - ei maata, ei taloa, ei huoneistoa, ei liiketiloja. Vuokraaminen on mahdollista, ja kukoistavan bisbeksen ainaansaaminen houkutteleekin tänne paljon ulkomaalaisia. Kuitenkin pääosin Aasiasta tulleet siirtolaiset pyörittävät tätä maata käytännön töissä, mutta palkat ovat kehnoja - pahimmassa tapauksessa niitä ei makseta lainkaan. Työnantaja saattaa uhkailla viisumin peruuttamisella, mikä tarkoittaa maasta karkoitusta ja kolmen vuoden maahansaapumiskieltoa. Monet ovat  varmaan lukeneet tapauksissa, joissa siirtotyöläiseltä on viety passi ja sitä myöden käytännössä kaikki mahdollisuudet valittaa kohtelustaan.

Paikalliset ovat omanarvontuntoisia, ja muistuttavat siitä kuulemma ainakin joissain ammateissa toimivia sanomalla "we are local people". Tämä tarkoittaa sitä, että on parempi tehdä, kuten käsketään tai odoteraan. Se pitää sisällään myös muistutuksen arvojärjestyksestä: Siitä, ketkä ovat luonnostaan ainakin tämän maan kamaralla parempia ja paremmassa asemassa kuin muut. Sellaisen hämmentävän tavan olen huomannut, että kahviloiden ja ravintoloiden eteen ajetaan autoilla ja soitetaan torvea, jolloin joku sisältä rientää ottamaan vastaan tilauksen ja tuo sen kohta valmiina autolle. Mitäpä sitä ilmastoidusta biilistä mihinkään nousemaan, jos palvelu pelaa sinnekin :D

Täällä rikkaus on tavallista, ja äveriäisyyden näyttäminen normaalia. Syntymäpäivinään jotkut heittävät rahaa ikkunoista, eivätkä vitsinomaiset tarinat aavikolle rälläämisen päätteeksi jätetyistä Porcheista ole kuulemma kokonaan satua.

Mikä jännittävä tunne, kun saa hämmästellä, epäröidä ja olla ymmärtämättä - olla muukalainen!

Ps. Pahoittelen, ettei ns. arkista elämänmenoa valottavia kuvia juuri ole. Täällä pitää olla vähän varovainen  mitä, ketä ja missä voi kuvata loukkaamatta tai häiritsemättä.

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Halki aavikon ja vuorten sateeseen

Täällä on talvi. Sataa vettä. En tosin ehkä edes huomaisi sitä, jollen olisi hetki sitten istunut autossa, jonka tuulilasiin muutama pisara laiskasti ropsahti.

Saatettiin äiti lentokentälle Dubaihin. Oli kyllä ihan huippua, että äiti pystyi olemaan tässä alussa meidän kanssa. Siivous-, kokkaus- ja lastenhoitoapu on korvaamatonta - puhumattakaan siitä, miten tärkeää oli saada ihmetellä tämän uuden ympäristön ihmeellisyyksiä jonkun kanssa! Tundelle tämä kaikki alkaa jo olla tuttua, eikä sitä ihmetytä enää juuri mikään.

Kun Khorfakkanista ajetaan kohti Dubaita, mennään ensin valtavan öljynjalostusteollisuusalueen läpi. Sitten ohitetaan Fujairahin kaupunki, jonka kerrostalot nousevat toinen toistaan erikoisempina ja kiiltävämpinä kohti taivasta.

Fujairahista noustaan vuorille. Kuusikaistainen moottoritie kulkee läpi vuoriston niin tasaisena, että autossa tuskin huomaa nousua ja laskeutumista. Pelkkä ajatus siitä, miten valtava urakka tien rakentaminen on ollut (kuulemma satoja miehiä käsikäyttöisten pystyporien kanssa pakottamassa väylää asfaltille), saa hien nousemaan otsalle. Ja väistämätön on myös sääli niitä kohtaan, jotka vuoristossa ovat aikanaan puurtaneet ympäripyöreää päivää naurettavalla palkalla.

Vuorilta laskeudutaan aavikolle. Se on ihmeellinen! Käsittämätön, kuuma, pelottava, kaunis ja valtavan suuri. Mutta sekin on kesytetty kuljettamaan ilmastoituja jättimaastureita. Moottoritie kulkee kuin luonnonlakeja uhmaten suorana ja tasaisena sielläkin. Ja tien varressa on lasisia koppeja. Ilmastoituja bussipysäkkejä tietenkin!

Dubaita ei kentälle ajaessa juuri näe. Vain muutamat korkeimmat rakennukset piirtyvät utuisina horisonttiin. Joku päivä sinne täytyy mennä retkelle. Mutta luulen, että haltioidun vuorista ja aavikosta enemmän kuin Dubain kimalluksesta.

Paluumatka läpi hiekan ja vuorten toi meidät pilviseen, sateiseen ja nyt myös ukkostavaan Khorfakkaniin. Tälläinen talvi täällä. Se kestää kuulemma jopa koko marraskuun...

tiistai 12. marraskuuta 2013

Muoviparatiisi

Siihen nähden, miten ilmeisen rikkaita paikalliset ihmiset täällä ovat, täällä käytetään muovia aivan tolkuttomasti. Luulisi esimerkiksi, että astiat olisivat mitä hienointa posliinia ja huonekalut tiikkiä ja öljypuuta. Mutta ei. Lähisupermarkettimme muovituoteosastolta löytyy lautaset, juoma"lasit", mukit, keittiötyövälineet, säilytystarvikkeet (pienten muovikulhojen ja -purkkien lisäksi suuremmat korit ja pikkuhyllyköt mm. kengille, pesuhuoneen tavaroille tai keittiöön), lukolliset lokerikot, sohvapöydät ja vaatekaapit - lasten krääsästä puhumattakaan.

Astiat ovat kovaa muovia (melamiinia?) eivätkä siis sovellu mikrokäyttöön tai ole muutenkaan kamalan käteviä. Lisäksi niiden käyttö arveluttaa Suomessa jokunen vuosi sitten käydyn keskustelun jäljiltä. Muistan keskustelusta tosin vain sen verran, että muovipulloista oli todettu liukenevan joitain myrkkyjä kuumassa. Siitä huolimatta ei huvittaisi ostaa tänne 120-osaista astiastoa, koska jotenkin niistä pitäisi hankkiutua eroon täältä lähtiessä. Luultavasti käytetylle tavaralle on täällä kyllä muodostunut toimivat kierrätyskanavat, kun ulkomaalaisia työntekijöitä lähtee ja saapuu maahan jatkuvasti, mutta toistaiseksi en tiedä niistä vielä mitään. Helpommalla pääsisi, jos ei tarvitsisi ensin hankkia ja sitten hankkiutua eroon.

Kraanavesi ei ole juomakelpoista (se on suolaisehkoa ja ruskeahkoakin ajoittain), joten kannamme kanisterikaupalla vettä kotiin ja tyhjää muovia roskikseen. Roskien kierrätys ei ainakaan kotitaloustasolla näy mitenkään. Idealistina toivon, että jätteet lajitellaan jossain muualla eikä taloutemme viikon aikana tuottamat noin kaksikymmentä tyhjää vesikanisteria päädy sellaisenaan aavikolle. Tai jonnekin, minne täältä jätteet roudataan. Ehkä jonnekin naapurimaahan, kuten rikkaammilla on muuallakin tapana.

Ympäristö on täällä kyllä muovin määrään nähden yllättävän siisti. Tai siis katukuva on. Joka puolella onkin oranssipukuisia roskien kerääjiä, joten maahan heitetyt vesipullot sun muut eivät siinä ehdi kauaa lojua ennen kuin ne korjataan katseilta piiloon. Kerrostalojen sottaiset pihamaat kyllä antavat ymmärtää, ettei roskien kanssa olla kovin tarkkoja. Tai sitten kukaan ei jaksa välittää pihasta, joka ei ole oma.

Joka aamu talon edustalla oleva karu roskapönttö tyhjennetään ja syntyy melkein illuusio, ettei jätettä ehkä niin kamalasti olekaan - pönttöhän on melkein aina tyhjä. Mutta sitten, kun muistaa, että jokainen ostettu tuote pakataan kaupassa erilliseen pussiin, palaa äkkiä todellisuuteen. Paikallisten autojen takakontit ovat sananmukaisesti täynnä muovipusseja kauppareissun jäljiltä. Ja minä olen hyvää vauhtia saavuttamassa maineen hulluna valkoisena naisena, joka ei anna pakata tavaroitaan muovipussiin vaan tuo omat kauppakassit mukanaan. Sen maineen kannan kyllä suurella ylpeydellä!

Ps. Oheisissa kuvissa maisemaa kerrostalojen lomasta ja rannalta. Kuin kaksi eri maailmaa...

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Mä tarvitsisin pari juttua

Kohta viikko ollaan oltu täällä. Ja mitä minä, pilalle hemmoteltu länsimaisen yhteiskunnan kasvatti, olen jo ehtinyt kaivata? En salmiakkia enkä lakritsia, koska ajattelevaiset naapurit olivat pakanneet niitä muuttokuormaamme reilusti mukaan. Olen kaivannut terävää juustohöylää, kunnon saksia ja kätevän pientä hedelmäveistä. Olen kaivannut myös mikrokuituliinalla varustettua moppia, altaan viemärin tulppaa ja kunnon ruuvimeisseleitä. Hiekkalinnan rakennuspuuhissa kunnon hiekkalapiot ja ämpärit olisi ollu hyvät. Lisäksi hanasta tuleva kuuma vesi ja ammeen yläpuolelle ripustettu suihkuverhotanko olisivat plussaa.

Ja jos tarkemmin ajattelee, olisi kiva, jos lapseni hoitaisi lastenhoitaja, kotona olisi kodinhoitaja, puutarhaa (jota ei ole, mutta joka olisi myös kiva) hoitaisi puutarhuri ja minusta huolehtisi henkilökohtainen palvelija - tai vaikka kaksi. Kotini olisi linnani, ja huvilani, merenranta-asuntoni sekä muutamat ulkomaan kartanot olisivat aina valmiina majoittamaan meidät. Voisin ajaa julmetun isolla autolla ja käydä shoppailemassa vuoroviikoin Pariisissa ja Lontoossa. Lomalle lentäisimme Singaporeen tai Balille, tai minne milloinkin mieli tekisi, yksityiskoneellani.

Toisin sanottuna: Mitään ei puutu ja kaikki on hyvin! On mukavaa - joskin välillä aika utopistista - että olemme ja elämme nyt täällä. Jo lyhyessä ajassa moni asia on alkanut tuntua erilaiselta kuin kotona. Ja - kliseisyyden uhallakin kirjoitan tämän - ylettömän rikkauden ja toisaalta suuren epätasa-arvoisuuden keskellä on tajunnut taas palan lisää siitä, miten suunnattoman rikkaita me suomalaiset olemmekaan. Rahaa ei ehkä ole kuin roskaa, mutta montaa muuta tärkeää on meille annettu yltäkyllin.

lauantai 9. marraskuuta 2013

Yksi arkinen päivä

Tänään on lauantai. Se on tavallinen arkipäivä perjantaihin päättyneen viikonlopun jälkeen. Kaupat, ravintolat ja apteekit tuntuvat olevan täällä aina auki, mutta myös pankit ja virastot palvelevat tänään. Syyskuussa täällä käydessäni haimme Tunden ajokortin poliisilaitokselta sunnuntai-iltapäivänä. Viikko- ja päivärytmi on täällä toisenlainen kuin kotona.

Meidän päivät on menneet suunnilleen samalla kaavalla. Aamulla lapset herättää klo. 7 ja 8 välillä. Syödään aamupala ja lähdetään pihalle (yleensä uimaan, koska mitään muuta ei oikein jaksa kuumuudessa tehdä). Ulkoilun jälkeen on lounas ja pitkä päivälepo, jolla yritetään ohittaa päivän kuumin hetki. Sisällä on kyllä vilpoisaa ilmastointikoneiden ansiosta, ja ulkonakin olisi siedettävää, jos malttaisi pysyä paikallaan varjossa. Lapset eivät vaan malta.

Iltapäivän aikana, n. klo. 16 alkaena, ilma alkaa hiukan viilentyä. Aurinko laskee klo. 17 aikaan ja sen jälkeen jaksaa pihallakin hiukan touhuilla. Joinain päivinä ollaan lähdetty uudelleen uimaan vielä illalla, mutta altailla merituulessa tulee jopa hiukan kylmä. Tai no, ei niin ehkä voi sanoa, jos lämpömittari näyttää edelleen yli 25 astetta...

Iltaisin unta ei tarvitse pitkään odotella. Uusi lämmin ympäristö väsyttää lapset ja aikuiset näin alkuun eri tavalla. Monet perheet ovat torstai- ja perjantai-iltaisin vielä yhdeksän ja kymmenen aikaan lapsineen pihalla. Ehkä täällä on tapana nukkua päivän kuumin aika, jolloin päivää pystyy venyttämään viileämpänä aikana pidempään. Myös kaupat ovat auki yhteentoista, jopa kahteentoista asti. Me mennään kyllä suomalaisen nukkumisrytmin mukaisesti nukkumaan yhdeksän aikaan. Mutta ehkä se muuttuu, jos huomataan, että jokin muu rytmi on parempi.

perjantai 8. marraskuuta 2013

Itämaan eksotiikkaa aloittelijalle, osa 1

Lomalla ollessa on parasta se, että kaikki tavallinenkin on ainakin vähän erilaista kuin kotona. Olenkin ajatellut ottaa tämän lämpimässä oleilun lomana niin kauan kuin mahdollista. Jossain vaiheessa jokin pakottaa varmasti ymmärtämään, että arkea se on elämä täälläkin, mutta ennen sitä olen hyvillä mielin ihmeissäni ja innoissani kaikesta mahdollisesta. Kuten siitä, ettei marraskuussa tarvitse pukea kuravaatteita tai miettiä aamulla, kuinka monta vaatekertaa lapset tarvitsevat mukaan hoitoon. Ja siitä, ettei jokailtainen sysipimeä tunnu lainkaan masentavalta. Iloitsen pitkästä hiekkarannasta, kirkkaasta merivedestä, mielettömän sinisestä taivaasta ja erikoisennäköisistä vuorista. Ne kaikki näkyy asuntomme parvekkeelta.

Asuntomme täällä on Suomen oloihin verrattuna vaatimaton. Osa taloista on upeita linnoja ja kartanoita, osa tällaisia hiukan nuhjuisia kerrostaloja. Linnoissa ja kartanoissa ei pääsääntöisesti asu ulkomaalaisia. Eikä kerrostaloissa paikallisia. Pärjäämme tässä hyvin ainakin nyt, vaikka rehellisyyden nimissä olisinkin toivonut, että vuokranantaja olisi tehnyt ne siistimistoimet, jotka lupasi syyskuussa. Äidin kanssa teimme siivoushommia parina päivänä, ja pesimme mm. rakennus- tai remontointiaikaisia porauspölyjä pois.

Kuulemma melkeik kaikilla käy kuulemma kotona siivooja. Minä voisin hyvin siivota itse, koska olen päivät pitkät kotosalla joka tapauksessa. Ajattelin, että näihin oloihin paras olisi vaihdettavalla mikrokuituliinalla varustettu moppi. Vaan sellaistapa ei kaikkea muuta tavaraa määrättömästi pursuavasta paikallisesta tavaratalosta löytynyt. Tarjolla oli vain erilaisia lankamoppimalleja, joiden puhtaaksi saaminen ja kuivuminen aiheuttaa päänvaivaa jo ennen kuin sellaista on edes tullut hankkineeksi. Imuriksi saimme rakennustyömailla käytettävän imurin, joka on varmasti paras tämän hiekkamäärän imurointiin, mutta jonka johto on vain pari metriä pitkä (jatkojohtoja löytyy kyllä helposti). Altaan viemäritulppaa ei ole etsinnöistä huolimatta löytynyt, joten tiskaus hoituu pesuvadissa. Lienee turha edes mainita, että pihassa ei ole tamppaustelinettä eikä pyykkinaruja :D

Kaupassa käyminen täällä on myös erilaista. Lähellä on tämän kaupaungin ainoa supermarket, jossa myydään kaikkea mahdollista ja paljon. Olisi mielenkiintoista tehdä jonkinlainen sosiologinen analyysi siitä, mitä kauppojen valikoimat kertovat yhteiskunnasta. Olemme löytäneet kaikkea tarvitsemaamme ilman vaikeuksia. Ainoastaan leivän kanssa ei ole paljoa vaihtoehtoja (valkoista ja valkoista on tarjolla). Kätevä emäntä toki pyöräyttäisi sämpylät aamuksi itse, mutta kaasukäyttöisen uunin kanssa leipominen hirvittää hiukan.

Olemme lasten kanssa paikallisen (ainoan) hotellin "klubin" jäseniä. Pääsemme siis heidän altailleet ja yksityisrannalleen uimaan aina, kun haluamme. Tuntuu melkein elitistiseltä, mutta jo tässä ajassa on käynyt ilmi, ettei muita vaihtoehtoja todellisuudessa ole. Tuossa yleisellä rannalla ei juuri koskaan ole ketään uimassa. Jo syyskuun matkalla minua muistutettiin siitä, etten saa edes mennä siitä uimaan. Yhden urheilukaupan ikkunassa tosin on myynnissä kokovartalouimapuku ja ehkä, jos verhoutuisin siihen, voisin käydä pikaisesti pulahtamassa.