perjantai 31. tammikuuta 2014

Karnevaalimeininki

Täällä on tänään kunnon hulinat. Väkeä on ranta piukassa, grillit sauhuaa, piknikmattoja on koko nurmi täynnä, hiekalle on pystytetty muutamia ohjelmalavoja ja pieni tivoli, ja pikkukojuissa myydään kaikenlaista syötävää. Autoja on pysäköity kaikki kadun vierukset täyteen ja jalkakäytävällä sai pujotella tosissaan, jos aikoi päästä määränpäähänsä ihmisvilinässä. Väkeä on varmaan tullut kauempaakin, tai jos ei, koko tämän kaupungin väestö on siirtynyt rantaan.

Tapahtuman nimi on Khor Fakkan Theatrical Carneval, mikä minun kielitaitoni perusteella viittaisi jonkinlaiseen teatteritapahtumaan, mutta sellaisesta ei pahemmin näkynyt viitteitä, kun kävimme uteliaisuuttamme tunnelmia haistelemassa. Tapahtuma alkoi iltapäivällä melko suurella kulkueella, jota saimme katsella aitopaikoilta asuntomme parvekkeelta. Kulkueessa oli mukana eri ryhmiä edusten eri kansallisuuksia (afrikkalaisia rumpaleita, intilalaisia norsupatsaan kanssa,  filippiiniläisiä värikkäissä vaatteissaan ja monia eri arabiryhmiä, joita en osaa eritellä, osa soitti rumpuja, jotkut istuivat auton perään viritetyssä veneessä, osalla oli kynttilöitä, miehet valkoisissa vaatteissa ja naisilla erilaisia asuja), hevosia, vanhoja autoja, juna, koululaisia naamiaisasuissaan...

Rantaan oli jo viikko sitten alettu rakentamaan esiintymislavoja ja tivolia. Tänään ne olivat vihdoin käytössä. Alueella oli muutamia katoksia, joissa oli hienoja tuoleja puolikaaressa VIP-vieraille. Myös molempien esiintymislavojen eteen oli varattu pehmustettuja tuoleja niille, joiden jalkojen ei tavitse kantaa kuten tavallisen rahvaan. Muutamia kertoja muuallakin olen nähnyt, että tapahtumien aitiopaikoille viritellään tuolit puolikaareen. Eivätkä ne todellakaan ole valkoisia nuhjuisia muovituoleja vaan sametilla päällystetyin pehmustein varustettuja tyylihuonekaluja. Rannassa niitä oli tänään eri paikoissa yhteensä ehkä 100. Eikä niillä istunut kuin muutama arvokkaan näköinen herra.

Pahaa aavistamattomina lupasimme lapsille, että he saavat mennä tivolissa muutamaan laitteeseen. Mutta heti ensimmäiseen "jonoon" päästyämme muistimme, että viidakon lait ovat ainoat, joita kannattaa noudattaa, jos aikoo johonkin laitteeseen päästä. Suomalaisille nauretaan, että olemme maailman jono-orientoituneinta kansaa, mutta oih, miten kiitollinen taas olenkaan siitä, että kotomaassa osataan odottaa omaa vuoroa - toisin sanottuna osataan ottaa toiset huomioon edes joissain tilanteissa - jo aika pienestä pitäen.

Oman vuoron odotus osoittautui aika mielenkiintoiseksi myös lippuja ja välipalaa ostaessa. Laitoin miehen asialle, koska hän ("vanhana") afrikkalaisena handlaa kaoottisuuden huomattavasti paremmin kuin jämpti ja takakireä skandinaavi. Aluksi Tunde asettui vanhasta tottumuksesta kojun edessä velloneen epämääräisen ryhmittymän taakse, mutta totesi pian, että siinä saa seistä vaikka huomiseen asti ilman lippuja. Niinpä hän lähestyi kojun vieressä seisoskellutta vanhempaa mieshenkilöä, joka sitten järjestikin pyydetyn määrän lippuja alle minuutissa. Välipajakojulla taas oli parasta vain tunkea muiden eteen eturiviin kertomaan kojun EDESSÄ työskennelleelle myyjälle tilauksensa. Myyjä valitsi asiakkaansa vuorotellen sieltä täältä, ja ehti välissä huutaa yhdelle ostoksille tulleelle naiselle: "Get lost!" (Painu kuuseen) hedelmäkulhoja ojennellessa ja rahoja kääriessään.

Selvittiin siis juhlahumusta. Mutta tämän kokemuksen jälkeen voin todeta, että parasta oli kulkueen katselu ja mahtava ilotulitus omalta parvekkeelta katseltuna.

keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Pienet ihmiset

Olen yrittänyt päästä jyvälle siitä, miten lasten arki täällä kulkee, mutta en ehkä ole saanut kovin tarkkaa kuvaa siitä. Havahduin oikeastaan vasta muutama päivä sitten siihen, että lapsia näkee ulkona yleensä vain viikonloppuisin.

Täällä ei ole samanlaista päiväkotisysteemiä kuin meillä. Vain kaikkein pienimmille lapsille (ilmeisesti alle 3-vuotiaille) on kindergarten, mutta sen jälkeen lasten "päivähoito" toteutetaan koulussa. Keltaise koulubussit ajavat ympäriinsä ja hakevat (ja palauttavat) lapset kotiportilta. Kävely ei ole muodissa lastenkaan keskuudessa.

Varmaankin kaikki viisivuotiaat ovat koulussa, ja vastailenkin aika usein ihmettelyihin siitä, miksi meidän lapset eivät ole, vaikka ovat jo niin isoja. Selitys siitä, että Suomessa koulu alkaa 7-vuotiaana, ei vakuuta, ja yksi keskustelukumppani päätyikin puuskahtamaan epäuskoisena: "It's too late!" (Liian myöhään.) En viitsinyt alkaa luennoimaan Pisa-tuloksista :)

Pienetkin lapset, siis viisivuotiaat ja ilmeisesti myös sitä nuoremmat, ovat koulussa pitkää päivää klo. 8 - 15, kuumana aikana 8 - 13. Ja siellä opiskellaan eikä leikitä. Ystäväperheen viiden vanha lukee ja kirjoittaa sujuvasti ja laskeminenkin on suomalaisen ekaluokkalaisen tasoista.

Lapset siis työskentelevät arkisin. Sitä vastoin aikuisia kuljeskelee rannassa aamupäivällä ennen kuumaa sen näköisenä, ettei ainakaan valtavan suuri työtaakka ole heitä kuormittamassa. Olen aikaisemminkin kirjoitranut siitä, että paikallisten ei tarvitse tehdä töitä elääkseen. Eivätkä monet tee. Varsinkaan naiset. Ajatus on kuitenkin mitä ilmeisimmin sellainen, että lapsen paikka on päiväkodissa muutaman ensimmäisen ikävuoden ajan ja sen jälkeen mennään kouluun. Olen miettinyt, liekö kyse myös siitä, että lastenhoitajana työskentelevä voi päivän aikana tehdä kodinhoidollisia tehtäviä, kun lapset ovat poissa jaloista.

Täällä perheet ovat melko suuria. Neljä lasta on aika vakio, mutta välillä näkee yksinäisiä isejä 5 - 7 lapsen kanssa liikkellä, ja siinä voi miettiä, kuinka monen kanssa äiti on jäänyt kotiin. Lapsiluku on varmasti yksi syy, minkä vuoksi lapset laitetaan kouluun (= kodin ulkopuolelle hoitoon) jo pienenä.

Viikonloppuisin, kun lapsetkin ovat vapaalla, perheet viettävät aikaa yhdessä. Mutta näiden havaintojen perusteella väittäisin, että kotiäitiys ei ole kovin yleistä. Olisi toki kiva jutella aiheesta jonkun äiti-ihmisen kanssa, mutta odotan edelleen sellaisen mahdollisuuden tarjoutumista.





Kuvissa meidän perheen pienten ihmisten rakentama hiekkalinna ja luonnon taideteos simpukankuoressa.


sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Siirtotyöläisenä

Arabiemiraateissa on noin viisi miljoonaa asukasta, joista noin neljä miljoonaa on ulkomaalaisia siirtotyöläisiä. Käytännössä kaikki maassa oleskelevat ulkomaalaiset ovat riippuvuussuhteessa johonkin paikalliseen henkilöön tai yritykseen. Oleskelulupaa ei voi saada ilman sponsoria, jonka on luonnollisesti oltava joku paikallinen tai -kuten meidänkin tapauksessa - paikalliseen tahoon sponsorisuhteessa oleva perheenjäsen. Vierastyöläiset ovat täällä vieraita riippumatta siitä, kuinka korkeassa tai tärkeässä asemassa he työskentelevät. Työ- ja oleskelulupa voidaan peruuttaa ilman perusteluja eikä paluu maahan ole sen jälkeen mahdollista vuosiin.

Lehdessä on aina muutama etsintäkuulutus työnantajiltaan kadonneista työntekijöistä. Etsittävää henkilöä vaaditaan ilmoittautumaan viranomaisille ja muita tahoja kielletään palkkaamasta heitä työsuhteeseen. Ei voi välttyä ajattelemasta sitä, millaisia kohtaloita niidenkin kasvojen taakse kätkeytyy. Maasta ei joka tapauksessa pääse pois joutumatta vastuuseen, koska kaikki tiedot "kadonneista" henkilöistä on myös rajoilla.

Pahimmillaan siirtotyöläisten kohdalla ei voi edes puhua työsuhteesta vaan kyseessä on hyväksikäyttö - jopa orjuus. Jos työnantaja takavarikoi passin eikä maksa sovittua palkkiota milloin mihinkin syyhyn vedoten, ei työntekijällä juuri ole vaihtoehtoja. Karkaaminenkaan ei sellainen ole, koska passiton siirtolainen on varmasti poliisin silmissä vähemmän luotettava asioiden kuvaaja kuin paikallinen vastapuoli.

Monet kuitenkin työskentelevät täällä niin, että saavat sovitun summan palkkaa ja lisäksi ainakin joissain tapauksissa myös asunnon ja ruuan. Palkkasummat eivät ole huimia (100 - 150 e / kk esim. rakennusmiehillä ja kotiapulaisilla) ja työntekijät elävät hyvin kitsaasti, koska raha on tarkoitettu perheelle kotiin. Palkkapäivänä rahanlähetystoimistoissa onkin ruuhkaksi asti ihmisiä lähettämässä ansionsa kotiväen elatukseen.

Suurimmalla osalla täällä työskentelevistä on siis puoliso ja lapsia (puhumattakaan muusta laajemmasta perheestä) kaukana Intiassa, Pakistanissa, Filippiineillä. Olen jutellut muutamien hotellin työntekijöiden kanssa heidän perheistään, mutta en ole hennonnut kysyä, miten ikävän kanssa pystyy elämään. Kotona käydään aina, kun mahdollista, mutta se on silti vain kerran tai kahdesti vuodessa. Kaikki sanovat, ettei perhe ole yksin, koska vanhemmat tai sisarukset asuvat samassa paikassa. Eikä kukaan suunnittele palaavansa kotiin pian. Ehkä siksi, ettei se vain ole mahdollista, koska jostain se leipä on hankittava.

Työpäivät ovat pitkiä, kymmenen tai 12 tuntia. Vapaapäivä on kerran viikossa. (Tosin tänään puhuin erään miehen kanssa, joka työskentelee joka päivä, kokoajan, pitkiä päiviä. Ja on silti hyvin tyytyväinen!) Vapaapäivät vietetään kavereiden kanssa Fujairahissa tai muussa lähellä olevassa isommassa (ja vapaammassa) kaupungissa tai, jos mahdollista, Dubaissa.

Työstä ei välttämättä saa koskaan paikallisilta kiitosta. Ei sen enempää esimieheltä kuin asiakkailtakaan. Asenne on usein sellainen, että niiden, joiden kuuluukin palvella, ei tarvitse saada hyvin tehdystä työstä mitään palautetta. Epäonnistumisista sen sijaan kuulee varmasti - tai tulee lähetetyksi kotiin.

Jos lähimpänä esimiehenä sattuu olemaan ulkomaalainen, on aivan tuurista kiinni, minkälaista työkulttuuria hän haluaa työporukassaan viljellä. Kun seuraan hotellilla ystäväpariskuntamme tapaa puhua hotellin työntekijöille, olen varma, että heidän kannustava ja ystävällinen johtamistapansa on tehnyt hotellista mukavan paikan olla töissä.

Siirtotyöläisen elämä pyörii siis työn ympärillä. Muille aktiviteeteille ei ole aikaa eikä varmaan voimiakaan. Eikä rahaa sovi tuhlata muuhun kuin kaikkein välttämättömimpään. Eikä kaikilla ole muita kavereita tai tuttujakaan kuin työn kautta tulleet. Olosuhteet pakottavat elämän työn ympärille niin pitkäksi aikaa kuin täällä työskentely on paras mahdollinen ratkaisu.

Suomalainen työelämä vaikuttaa melko leppoisalta tähän verrattuna.

torstai 23. tammikuuta 2014

Kasvais ne lapset täälläkin...

Muutama päivä sitten Rosa Meriläinen kirjoitti kolumnin Suomen valtakunnan päälehteen otsikolla "Seksuaalisella pidättyväisyydellä ei ole mitään arvoa". Teksti käsitteli otsikkonsa mukaisesti seksuaalimoraalia ja sen kertakaikkista vanhanaikaisuutta. Tekstin aiheuttaman hämmennyksen myötä päätin tarttua tähän omassa mielessäni jo pitkään muhineeseen, mutta hankalaan aiheeseen.

On ollut hämmentävää huomata, että jollain tapaa lasten kasvattaminen täällä tuntuu ajatuksellisesti helpommalta kuin Suomessa. Tiukan islamilainen arabiyhteiskunta tuntuu pitävän sisällään vähemmän uhkia kuin kasvavan itsekeskeisyyden, vapauden nimessä lisääntyvän rajattomuuden ja seksin kyllästämä länsimaa. Täällä, missä rukouskutsut rytmittävät päivää ja naiset verhoutuvat päästä varpaisiin huntuihin, asioiden mustavalkoisuus ja tiukka sosiaalinen kontrolli luovat turvaa, joka kotimaastamme on jollain tapaa kadonnut.

Se, että on olemassa asioita, jotka ovat merkityksellisiä kollektiivisesti kokonaiselle yhteiskunnalle, ei ole enää itsestään selvää läntisessä maailmassa. Eikä varmaan voi väittää, että täälläkään kaikki ajattelisivat kaikesta samalla tavalla. Mutta meillä siellä kotona tuntuu välillä, että kaikki on turhautumiseen asti suhteellista, riippuu tilanteesta ja ennen kaikkea yksilöstä. Jonkun toisen hyvä ei ehkä olekaan hyvä jollekin toiselle. Ei ole olemassa absoluuttista totuutta, jonka perusteella voitaisiin määrittää yhteinen hyvä eikä yhteistä hyvää ehkä ainakaan kaikissa asioissa ole edes olemassa. Tuntuu jopa siltä, että jos joku haluaa ottaa muutkin huomioon, se on vain "ihan okei", mutta ei sellaista voi vapaalta yksilöltä kukaan vaatia.

Täällä sen sijaan on ainakin tiettyyn pisteeseen asti olemassa kaikkia koskeva ajatus siitä, miten tulisi elää. Se ajatus perustuu uskontoon, johon en itse kuulu ja jonka oppeja en kaikkia tunne tai voi allekirjoittaa, mutta joka luo julkiselle käyttäytymiselle sellaiset rajat, että kenen tahansa on turvallista elää, olla ja kasvattaa lapsiaan.

Tässä muutamia asioita, jotka koen tekevän tämän paikan hyväksi ympäristöksi kasvaville lapsilleni:

Ensimmäisenä jaettu ajatus siitä, että elämä ei ole vain tätä aikaa varten vaan on olemassa jotain suurempaa. On olemassa Jumala, joka näkee ja joka välittää siitä, mitä ihmiset tekevät. Ja on olemassa elämä tämän maallisen elämän jälkeen. Täällä ajatus korkeamman todellisuuden olemassaolosta on läsnä koko ajan. Ihmiset uskovat eri Jumalaan kuin me mutta se on osoittautunut olevan pienempi "ongelma" kuin oman uskon perustelu ja puolustelu maassa, jossa vannotaan pelkän järjen nimeen ja jossa kaiken suvaitsevaiminen on ainoa suvaittu uskonto. On helpompi opettaa lapsille Raamatun Jumalasta omaa Jumalaansa palvelevien ihmisten keskellä kuin sellaisten ihmisten joukossa, jotka suhtautuvat vihamielisesti tai pilkallisesti siihen, että joku kehtaa tunnustaa uskovansa mihinkään muuhun kuin omaan itseensä.

Toinen tärkeä asia on ymmärrys siitä, että on olemassa oikea ja väärä, ja että joissain asioissa ei muita vaihtoehtoja olekaan. Häpeää pidetään Suomessa suurena pahana. Kaikkien pitäisi olla vapaita häpeästään ja toteuttaa itseään vapaasti sellaisena kuin on. Osaksi olen tästä toki samaa mieltä, ja vääränlainen häpeä hallitsee varmasti suhteettoman useaa maamiestä ja -naista ihan turhaan. Silloin, kun ei ole tehnyt mitään väärää, ei pitäisi joutus tuntemaan häpeää. Mutta sen sijaan häpeä, joka seuraa siitä, että ihminen tekee väärin, on loppujen lopuksi parantavaa. Tai ei häpeä sinänsä vaan sen aikaansaama katumus, anteeksipyytäminen ja -saaminen parantavat. Ilman häpeää katoaa lopulta myös ajatus oikeasta ja väärästä.

Täällä häpeä ja kunnia näyttävät ohjaavan ihmisten käyttäytymistä voimakkaammin kuin Suomessa. Jos ihminen haluaa tehdä jotain, hän harkitsee etukäteen, tuottaako teko hänelle - tai hänen perheelleen (tästä lisää kohta) - häpeää. Ihmisen käytöstä ei siis ohjaa pelkästään ajatus itsensä toteuttamisesta tai omien mielihalujen tyydyttämisestä vaan kaikki kytkeytyy ympäröivään sosiaaliseen todellisuuteen ja teon aiheuttamiin mahdollisiin seurauksiin. Sosiaalinen todellisuus on yhtälailla läsnä toki Suomessakin, mutta uskaltaudun väittämään, että harkitsemme tekojamme tästä näkökulmasta katsoen paljon vähemmän kuin täkäläiset.

Kolmas tärkeä asia on ajatus perheestä elämän tukipuuna ja ohjaajana. Väitän, että mm. tuossa edellä mainitusta syystä johtuen perheellä on enemmän merkitystä ihmisen elämässä täällä kuin Suomessa. Toki perheitä on monenlaisia molemmissa paikoissa, mutta ajatus siitä, mitä perhe suurimmalle osalle ihmisiä merkitsee, on todennäköisesti erilainen. Perheet näyttävät olevan paljon enemmän yhdessä täällä kuin kotimaassa. Vanhemmilla ja sisaruksilla on todennäköisesti enemmän sananvaltaa perheenjäsenten päätöksiin, ja yksittäisen perheenjäsenen tekemisiä ohjaa myös ajatus siitä, millainen on perheen asema ympäröivässä yhteisössä.

Vaikka en allekirjoitakaan ajatusta siitä, että vanhempien pitäisi ohjailla viimeiseen asti lastensa elämää, ihailen kuitenkin sitä ideaa, että kaikkien perheenjäsenten kaikki (?) asiat ovat yhteisen huolen ja välittämisen kohteena. Perheet jakavat taakat ja ilot keskenään luonnostaan, kun perheenjäsenet viettävät paljon aikaa yhdessä. Kaikki huomioivat lapset, koska lapset ovat mukana kaikkialla. Lapset ovat iloisia ja reippaita eikä heidän tarvitse epäröidä tai pelätä lähestyä aikuisia. Kukaan ei ole humalassa, kukaan ei tappele, aina on joku, jonka katse seuraa suvun tai perheen pienimpien touhuja. Jokaisella on kokemusta siitä, miten pientenkin lasten (tai vauvojen) kanssa ollaan, koska aina ympärillä on joku, jolla on pieniä lapsia. Nuoret naiset vievät isoäitejään piknikille yhdessä perheensä kanssa, eri-ikäiset miehet istuvat ringeissään yhdessä jutellen. Sukupolvet ovat luontevasti tekemisissä keskenään.

Neljäs asia on ystävien merkitys. Voi sanoa, että täällä ei juuri koskaan kukaan kulje yksin. Miehet istuvat kahvilla (?) isoissa ryhmissä, puhuen ja huutaen mitä ilmeisesti tärkeistä asioista. Tai hölkkäävät pitkin rantakatua kaverinsa kanssa jutellen ja nauraen. Naiset kulkevat kahdestaan tai kolmestaan kaupoissa tai kadulla tai istuvat kahvilassa tai ovat piknikillä pienten lasten pyöriessä ympärillä. Sairaalassa kukaan ei odottanut vuoroaan yksin vaan mukana oli vähintään yksi perheenjäsen tai ystävä. Ja aina heillä näyttää olevan asiaa toisilleen. Ihmiset puhuvat toisilleen lakkaamatta!

En toki katsele täkäläistä todellisuutta pelkästään vaaleanpunaisten lasien läpi enkä kuvittele, että täällä kaikki on niin hyvin ja Suomessa huonosti. Ajan kuluessa huomaisin varmasti oman vierauteni vielä paljon voimakkaammin kuin tähän mennessä ja huomaisin ehkä, että lasten kasvattaminen on yksinkertaisinta siellä,  missä omatkin juuret ovat. Näissä kirjoittamissani asioissa on sitä paitsi paljon sellaistaa, mitä todennäköisesti jokainen suomalainen vanhempi pitäisi lapsilleen hyvänä ja tärkeänä. Täällä on myös monia asioita (kuten kurinpito tai vieraiden ihmisten kohteleminen), joiden koen olevan lapsilleni paremmin Suomessa.

Yksilön vapaus ja oikeudet ovat eittämättä länsimaisen kehityksen peruspilareita, joita en toki olisi valmis huojuttamaan. Niihin nojaten uskaltaudun täälläkin elämään omannäköistämme elämää uskoen, että meillä on lupa tehdä asiat omalla tavallamme, vaikka ne poikkeavatkin siitä, miten täällä yleensä tehdään.

Mutta en silti voi kieltää, ettenkö surisi sitä, millaisen hinnan vapaus joissain asioissa maksaa. Liian harva on valmis sanomaan toiselle, että jokin ei ole hänelle hyväksi tai ohjaamaan pois huonoilta teiltä, koska pelkää loukkaavansa toisen vapautta. Toisaalta samaan aikaan valtakunnan päälehdessä voidaan vapauden nimessä kuuluttaa, että se, minkä näen oikeaksi ja miten aion lapsiani seksiin liittyvissä asioissa aikanaan ohjata, on vailla mitään arvoa. Rajat, kieltäytyminen ja pidättäytyminen kuuluvat myös vapauteen niin kauan, kun ihmiset elävät yhdessä toisten kanssa. Jos toisten huomioiminen ja kunnioittavien rajojen noudattaminen vaatii vähän (tai paljon) yhteisön painetta ja sosiaalista kontrollia, en usko sen olevan loppujen lopuksi yksilöllekään haitaksi. Se, että ihminen harkitsee tekojensa ja sanojensa vaikutusta ympärillään oleviin ihmisiin ja jopa tuleviin sukupolviin asti, ei voi olla kenellekään haitaksi. Päinvastoin. Uskon, että tämä on myös sen paljon kaivatun yhteisöllisyyden yksi suuri siunaus, joka näkyy ja tuntuu täällä jokapäiväisessä elämässä.

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Mukavien sattumusten summa

Eilinen päivä soi riemukkaassa duurissa monien hiukan alavireisesti vinkuneiden päivien jälkeen. Lähdimme aamupäivällä lasten kanssa uimaan kuin varmistaaksemme, että saisimme nauttia tarjolla olleesta lämmöstä edes sen pienen hetken, jonka kuvittelimme sen kestävän. Viimeisen kuukauden kokemuksen perusteella aurinkoista aamupäivää seuraa pilvinen ja kolea iltapäivä tai niin kovaksi yltyvä tuuli, ettei aurinkokaan siinä viimassa jaksa lämmittää. Joten ajattelimme tarttua aamupäivän lämpöön ja pulahtaa pitkästä aikaa altaaseen.


Hotellin vieressä on pieni sukelluskeskus. Reilu kuukausi sitten muutama sukeltaja oli hotellin altailla opastamassa sukeltamisen saloihin, ja Aamo vaikuttui sukellusvälineistä ja sukeltajasankareista kovasti. Monta kertaa on ollut puhetta, että pitäisi käydä katsomassa, onko sukeltajat paikalla. Eilen päätimme käydä keskuksella ennen hotellille menoa, vaikka paikka näytti autiolta eikä firman venekään ollut rannassa. Olimme jo kääntymässä pihasta pois, kun huomasimme veneen lähestyvän ja päätimme jäädä katsomaan, nousisiko veneestä tuttuja kasvoja. Kohta kuitenkin toinen tutuista sukeltajista ilmaantui pihalle, ja oli mukava huomata, että hän ilahtui poikien näkemisestä yhtä paljon kuin pojat hänen näkemisestään.

Yksi asia, joka on täällä äitinä tehnyt minuun vaikutuksen, on se, miten kaikki huomioivat lapset niin välittömällä ja jotenkin aidolla tavalla. Esimerkiksi aiemmin kansallispäivän juhlien aikaan kävelimme lasten kanssa moottoripyörien ohi, ja kun nuorten miesten porukka huomasi, että pojat katselivat ihaillen heidän pyöriään ei mennyt kuin hetki, kun yksi heistä tuli nappaamaan toisen pojista syliinsä ja nostamaan pyöränsä selkään! Täällä lapset huomioidaan kaikkialla mukavasti eikä tunnu siltä, että heidän olemassaolonsa häiritsisi ketään (toisin kuin Suomessa aina joskus). Tuntuu myös, että ihmiset osaavat ajatella, mikä lapselle on merkittävää ja antavat heidän osallistua erilaisiin juttuihin eivätkä hätistele heitä pois tieltä. Kuten eilen sukelluskeskuksella. Lapset saivat erityiskohtelun, kun heille näytettiin kaikki mahdolliset vempeleet, nostettiin auton rattiin ja takakonttiin, pyydettiin auttamaan sukellusvarusteiden ripustamisessa ja annettiin kaikenlaista puuhaa, jossa he saivat tuntea olevansa mukana sukeltajien töissä.

Jonkin aikaa sukellusvarusteiden keskellä pyörittyämme keskukselle tuli pariskunta, joka oli lähdössä snorklaamaan. Olimme juuri häipymässä pois alta, kun joku lapsista huusi: "Ääääääitii". Snorklaamaan tullut nainen kääntyi minuun päin ja kysyi: "Puhutko sä suomea?" Ai että, mikä tunne oli kuulla ensimmäistä kertaa tänä aikana omaa äidinkieltään täysin odottamatta vieraan ihmisen suusta! Tuntui niin mukavalta!

Juttelimme hetkisen niitä näitä. Pariskunta kertoi asuvansa Sveitsistä ja he olivat tulleet Khor Fakkaniin risteilyaluksen mukana päiväksi. Rouva on syntyisin, mistäpä muualtakaan kuin  Jyväskylästä! Myös hänen sveitsiläinen miehensä puhui sujuvaa suomea meidän kanssa. Olimme sanomassa heippoja, kun toinen retken oppaista kysyi, haluaisimmeko lähteä lasten kanssa snorklausretkelle mukaan. Aurinkoinen päivä, pitkään haaveiltu veneretki ja mukavaa suomenkielistä seuraa. Ei meitä tarvinnut sen enempää houkutella, ja pian istuimme (vähän vääränkokoiset) pelastusliivit päällä veneessä Khor Fakkanin satamassa.

Satamasta lähtiessä piti käydä näyttämässä pienessä parakkikopissa lappu, jossa oli kaikkien veneessä olevien nimet ja kansallisuus. Kuulemma kulkemista valvotaan veneilijöiden turvallisuuden vuoksi, mutta osasyynä kontorolliin on varmaan myös valtava konttisatama. Taivaalla pörräsi myös armeijan värinen helikopteri joko merellä sijaitsevaa rajaa tai konttisataman rauhaa valvomassa.

Ajoimme ensin Shark island-saaren vierustalle, jossa kuulemma näkyy joskus kasvissyöjähaita. Ja koralleja ja kaloja. Pariskunta ja opas hyppäsivät veteen, me ajelimme veneen kapteenin kanssa pienen saaren ympäri. Sitten ajoimme toiseen paikkaan, jossa oli enemmän kaloja ja lopuksi pieneen poukamaan, jossa oli viehättävä "salainen" hiekkaranta. Sen viehättävyyttä tosin himmensi hiukan muoviroju, jota lojui määrättömästi hietikon takana kivikossa...

Retki oli niin mukava ja piristävä! Tapaamamme pariskunta oli aivan ihana! Oli niin mukavaa jutella suomeksi. Puhuimme kaikenlaista ja vaihdoimme yhteystietojakin. Toivottavasti tapaamme joskus uudelleen.

Vastoin luuloamme aurinko lämmitti veneretken jälkeen edelleen, joten suuntasimme lasten kanssa vielä hetkeksi ennen arungonlaskua uima-altaille. Siellä istuessa hoksasin, etten ollut muistanut yhtäkään epäselvää tai epävarmaa asiaa tulevaisuudestamme koko päivänä, vaan olin kerrankin osannut olla iloinen hetkessä, jossa olin. Aivan mahtava päivä!

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

"Ihaninta ihmisessä on hänen laupeutensa"

Blogitekstien kirjoitusrytmi on uhkaavasti harventunut kotiinpaluun lähestyessä. Se johtuu ainakin osaksi siitä, että täällä eletään keskellä niin ihmeellisiä kokemuksia ja tiuhaan tapahtuvia muutoksia, että tuntuu hankalalta yrittää pukea sitä kaikkea sanoiksi. Uutisia kuulostellessa ja niihin sopeutuessa jää ympäristön havainnoiminenkin vähemmälle, joten arabimaan eksotiikastakaan ei ole viime aikoina oikein ollut sanottavaa.

Muutoksia, uusia käänteitä ja uutisia tuntuu tulevan joka päivä eikä ajatus aina ihan ehdi mukaan. Samaan aikaan olemme onneksi saaneet myös kokea ystävällisyyttä ja huolenpitoa, jota ilman täällä olisi ollut viime aikoina melkoisen orpo olo.

Aloitetaan ystävällisyydestä. Mielessäni on pyörinyt lause, jonka luin Hedelmäsalaattia-nimisestä kirjasta joskus teininä. En muista ajatelleeni kirjaa tai lausetta viimeisen 15 vuoden aikana, mutta nyt se maustaa elämäämme erityisellä tavalla. "Harjoita sattumanvaraista kiltteyttä ja järjettömän (tai järjettömiä, en muista ihan tarkasti) kauniita tekoja." Tuntuu siltä, että monet viime päivinä meidän kanssa tekemisissä olleet ihmiset olisivat päättäneet ottaa tämän ajatelman käyttöönsä.

Esimerkiksi nyt olemme täällä Khor Fakkanin ainoassa hotellissa. Pariskunta, jonka kanssa olemme saaneet ystävystyä, kutsui meidät tänne muutaman päivän "lomalle" kuultuaan Tunden polvitoimenpiteestä. Täällä nautimme nyt siitä toimettomasta oleilusta! Ja lämpimästä suihkusta. Ja siitä, ettei missään juokse pieniä muurahaisia. Ja uima-altaasta, aamupalasta ja pehmeistä pyyhkeistä. Ihmeellistä ystävällisyyttä ja huomioimista hetkenä, jona sitä osaa todella arvostaa.

Ystävät Suomesta ovat laittaneet kannustavia ja rohkaisevia viestejä, tarjonneet apuaan ja muistuttaneet siitä, että mikään ei ole sattumaa silloinkaan, kun myllerrysten tarkoitusta ei voi ymmärtää. Hetkittäin tuntuukin siltä, ettei Suomeen paluuta malttaisi odottaa vaan haluaisi pian päästä lähemmäs niitä ihmisiä, joiden voi luottaa olevan läsnä tyynessä ja myrskyssä. Olemme täälläkin nähneet, että maailmaan mahtuu paljon myös niitä, joiden sanaan ei kerta kaikkiaan voi luottaa ja joiden päätöksillä tai määräyksillä ei tunnu olevan mitään inhimillistä tai järkevää perustelua. Kotona odottavat ystävät tuntuvat pumpulilta, joka pehmentää elämän kolhuja. Kiitos ystävät ♡

Tunden polven suhteen kaikki ei ole mennyt alkuperäisen suunnitelman mukaan, mutta luotamme siihen, että asiat selviävät parhain päin ajallaan. Olemme saaneet korvaamattoman arvokasta konsultaatioapua Suomesta lääkäreiltä ja fysioterapeuteilta. Näyttää siltä, että lopullinen päätös siitä, miten Tunden polvi hoidetaan, tullaan tekemään sellaisten ihmisten neuvojen perusteella, jotka eivät ole edes jalkaa nähneet, mutta jotka ovat tarjonneet asiantuntemustaan ja aikaansa asiaan papereiden perusteella perehtyäkseen. Kiitos, mikäli joku näistä ystävällisistä ihmisitä tätä tekstiä lukee! Olemme joutuneet pettymään sairaanhoitoon täällä, ja todennäköisintä on, että kaikki, mitä polvelle vielä täytyy tehdä - jos täytyy - tehdään Suomessa. Mahdollisimman pian.

Siksipä kotiinpaluumme aikataulu ei olekaan niin selvä kuin aiemmin kuvittelin. Myös seuran puolelta on tullut aiempaa hanakampaa viestiä siitä, että Tunden olisi aika poistua kuvioista... 

Välillä sitä tuntee olevansa lehti laineilla. Juuri, kun on ehtinyt ajatella, että jonkinlaiset raamit tuleviin viikkoihin on piirtymässä, kuviot menevätkin uusiksi. Mutta tuleepa harjoiteltua "päivä vain ja hetki kerrallaan"-asennetta suorastaan pakosta.

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Mitä tulee ikävä

Lähteminen paikasta, jonne ei ehkä koskaan enää tule palaamaan (ja aikaisemmin kuin olisi toivonut), on haikeaa. Hetkittäin se on riipivän haikeaa. Kun en jotenkin ollenkaan olisi luopumassa tästä perheen kanssa tiiviisti eletystä arjesta, ihmeellisistä maisemista, viehättävän erilaisesta elämänmenosta ja siitä, että on niin leppoisaa ja rauhallista.

Tulen ikävöimään turvallisuuden tunnetta, joka ei täällä ollessa ole hetkahtanut vielä kertaakaan. En kertakaikkiaan ole keksinyt mitään pelättävää. Paitsi Dubaissa, jossa pelkäsin vähän kadottavani lapseni jonnekin ihmismassan keskelle ja käskin heitä siksi joka toisessa lauseessa pysymään ihan vieressä ja joka toisessa pitämään meidän kädestä kiinni. Paha maailma tuntuu olevan täältä kaukana. En osaa edes selittää sitä, enkä ihan tarkkaan itsekään ymmärrä, mistä tämä tunne johtuu, mutta olen nauttinut -ja nautin - siitä joka hetki.

Tätä ilmastoa tulen tietysti kaipaamaan. Lapsiperheen arki on aika simppeliä tällaisessa kahden vuodenajan maassa. Pyykit kuivuu nopeasti, koskaan ei tarvitse pakata montaa kerrosta vaatteita päälle ulos lähtiessä, ei kuraa tai sohjoa, uimaan voi mennä melkein milloin vain. On melko sama, syödäänkö välipala kotona vai ulkona "retkellä", ja tuntuu muutenkin, että kaikki sujuu jotenkin vähemmällä suunnittelulla kuin Suomen oloissa. Tai sitten se on vain asenteesta kiinni.

Tulen kaipaamaan myös ruuan ja muiden päivittäistavaroiden edullisia hintoja. En hirvene edes ajatella, minkälaisia summia maksan perheen yhden viikon ruuista suomalaisen marketin kassalla verrattuna täkäläisiin... Vaikka muuten tavaroiden laatu on ollut mitä sattuu, ruoka on ollut tuoretta ja hyvälaatuista ja sitä on voinut ostaa turvallisin mielin. Erityisesti edullista maustamatonta jugurttia, laajaa soijajuomavalikoimaa ja kymmeniä taatelilajitelmia tulee ikävä.

On myös ollut melko vapauttavaa elää paikassa, jossa jo pukeutumisen perusteella erottuu joukosta niin, että kaikki tietävät, etten jaa samaa kulttuurista pohjaa ja tietämystä kuin paikalliset. Se on hieno tunne tilanteessa, jossa ei ole tarkoituksenakaan sulautua vieraaseen kulttuuriin. On vapaus mokailla ja olla vähän kumma. Samalla ulkonäköni kertoo minusta monta asiaa, joita ei tarvitse kysyä. Se, ettei minulla ole huivia, kertoo, etten ole muslimi. Ihonvärini ja se, että liikun lasten kanssa keskellä päivää kertoo, etten ole täällä töissä. Seudut, joilla liikumme, se, että olemme täällä viikosta toiseen ja puhetapani paljastaa, etten ole (venäläinen) turisti.

Ihmiset ovat ystävällisiä siten kuin vieraille ollaan, mutta minkäänlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta en ole täällä muiden äitien kanssa saanut kokea. Olemme vieraina, ja uskon, että sellaisena tulisimme pysymään, vaikka eläisimme täällä kymmeniä vuosia. Kaikki täällä olevat ulkomaalaiset ovat jonkinlaisessa riippuvuussuhteessa paikallisiin, sillä viisumia ei voi saada ilman paikallista "sponsoria". Tämä vaikuttaa varmasti paikallisten ja ulkomaalaisten suhteisiin. Asiakaspalvelutilanteissa on usein aistittavissa herra ja palvelija -asetelma, mutta kaltaiseni kotiäidin kohdalla suhtatuminen on tietenkin erilaista. Kohteliasta, ystävällistä, mutta pidättyväistä.

Ehdottomasti tämän retken parasta antia on ollut tiiviisti perheen kanssa yhdessä vietetty aika! Lapset ovat kaverustuneet toistensa kanssa entistä syvemmin (nykyään menee jopa päiviä, ettei ne edes tappele keskenään, kun leikkivät ja touhuavat vaan yhdessä), on ollut aikaa jutella niiden kanssa kaikenlaisista mieleen nousseista asioista, on puistoiltu ja uitu ja retkeilty ilman kiirettä, tiukkoja aikatauluja tai edes suunnitelmia. Miehen kanssa on kelattu avioliiton ensimmäiset kymmenen vuotta kuin ei aiemmin olisi ollut aikaa puhua mistään. Olen tullut entistä tietoisemmaksi siitä, että nämä mahtavat ihmiset, jotka Jumala on minulle perheeksi antanut, ovat tärkeintä ja ihmeellisintä tässä elämässä. Toivon, että myös tulevaisuudessa muistan, etten vaihda niitä hetkiä, jotka voisin viettää perheen kanssa, johonkin tyhjänpäiväiseen.

Ohessa pari kuvaa naapurustosta. Kukkimaan innostunut pensas, naapurin rouvan abayat kuivumassa ja vihreät kaverukset, jotka ovat usein naapuritalon seinällä keikkumassa.

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Mieli kohti kotia

Se onkin helpommin sanottu kuin tehty tämä "muutaman kuukauden toimeton oleilu" täällä kaukana. Ihan väkisin ajatukset alkaa viipyä enemmän ja enemmän Suomessa, ja - vaikka kuinka yrittäisi elää hetkessä - asioissa, joita ehkä pitäisi alkaa täältä käsin suunnittelemaan ja järjestelemään. Sää on edelleen pilvinen ja kolea, joten rantalomaa tästä ei taida ainakaan muutaman seuraavan viikon aikana tulla. Että mitä sitä sitten keksisi?

Eilen illalla, sunnuntaina klo. 19, Tunde kävi tapaamassa lääkäriä. Leikkausaika varmistui ensi viikolle ja kahden viikon päästä aloitetaan jalan kuntoutus. Siitä, kuinka kauan kuntoutuksessa kestää, ei ole vielä tietoa, mutta näillä näkymin lähdemme kohti kotia maaliskuun alussa. Sitä ennen siis "pitäisi" kierrellä täällä se, mitä mieli tekee. Ainakin Dubaissa voisi (kaikesta huolimatta) käydä uudelleen, ehkä myös Abu Dhabissa. Ras Al Khaimahissa olisi myös kiva käydä muuallakin kuin satamassa. Logos Hopelle ajaessamme näimme valtavan puiston ja kuulemma kaupungissa on myös kiva vesipuisto, joten sitten, kun säät lämpenee, siellä viettäisi varmasti mukavasti päivän tai kaksi. Jos oikein innostumme, voisimme käydä myös Omanin Muscatissa. Se on kuulemma viehättävä kaupunki ja vierailemisen arvoinen, mutta automatka ja rajamuodollisuudet hiukan mietityttävät. Leikittelen myös ajatuksella, että matkaisimme täältä jonnekin Aasiaan (matka-aika ja hinta olisi puolet vähemmän kuin Suomesta), mutta se taitaa jäädä vain haaveilun tasolle.

Tässä kotikulmilla on tarkoitus käydä satamassa hedelmä- ja vihannestorin menoa ihmettelemässä, kiivetä vuorelle, käydä veneretkellä ja ehkä myös snorklaamassa ja koralleja katsomassa. Aavikolla voisi käydä kamelilla ratsastamassa tai maastoautolla ajelemassa ja beduiiniteltassa nukkumassa, mutta se on ehkä vähän liikaa lapsille. Ostoslistalla on jokin kiva öljyparfuumi (jonka hinta muuten täällä on 10-25 drh pullolta, kun Dubaissa hinta oli 150 drh!!!) ja lapsille omiin huoneisiin luvattuja seinäkoristeita. Haluaisin ostaa myös pari mattoa ja valtavan valaisimen parvekkeelle, mutta toistaiseksi en ole keksinyt, kuinka saisin ne täältä Jyväskylään maksamatta itseäni kipeäksi kuljetuksesta...

Pääasiassa elelemme arkeamme kuten tähänkin asti. Ensimmäinen matkalaukku on jo pakattu ja ruokakaappeja yritetään syödä tyhjäksi niin, että jäisi mahdollisimman vähän eteenpäin jaettavaksi (pelkään, että jos jätämme tänne jotakin seuraavia asukkaita varten, ne lentävät joka tapauksessa surutta roskiin). Lakanoita, pyyhkeitä ja muita seuran tänne hankkimia tavaroita en pysty haaskaamisen mielenlaadulta pelastamaan, vaikka haluaisin. Ne lentävät varmaankin roskiin uudelle asukkaalle hankittujen vastaavien tieltä. Ärh. Lisäksi koen haikeutta jo valmiiksi siitä, että ystäväni mikrokuitumoppi ei voi matkata kanssamme kotoisia lattioita putsaamaan... toivottavasti sen seuraava käyttäjä osaa arvostaa sitä yhtä paljon kuin minä :)

Odottelemme lisää lämpöä ja uimakelejä ja valmistaudumme samalla henkisesti siihen, että myöhästyneen talven saapumisen vuoksi vielä maaliskuussakin saattaa olla metri lunta ja parikymmentä astetta pakkasta meitä koto-Suomeen tervetulleeksi toivottamassa.

Pari päivää sitten oli uimakeli!
Khor Fakkania erilaisesta vinkkelistä. Tie kaupungista ulos nousee vähän vuoren rinnettä ja pysähdyttiin ottamaan muutama kuva. 

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Myllerrystä

Tähän aikaan tammikuuta sää alkaa yleensä kai kääntyä lämpimämmäksi. Hetken täällä jo olikin kuin kevään tuntua ilmassa, mutta nyt parin päivän ajan taivas on ollut paksun harmaan massan peitossa ja sadettakin on saatu.

Pilvet tuntuivat peittävän myös meidän kevään näkymät, kun pari päivää sitten yhdessä taivaalle kerääntyneen synkkyyden kanssa Tunde vastaanotti puhelun, jossa hänen ilmoitettiin olevan vapautettu sopimuksestaan. Sydän putosi nilkkoihin ja vatsan nousi kurkkua puristamaan... Polvessa on toimenpidettä vaativa vamma ja toipumiseen menisi joukkueen näkökulmasta katsottuna liian pitkä aika. Mihinkään tällaiseen en ollut mitenkään valmistautunut! Miten lyhyeksi tämä visiitti ja erilainen elämänvaihe jäikään!

Muutaman päivän aikana tunteet ehtivät vyöryä yhdestä äärimmäisyydestä toiseen. Ensimmäisenä ja suurimpana valtava pettymys, vaikka tällaistahan urheilijan elämä joskus on. Loukkaantumisia ei voi ennakoida ja sopimukset tehdään erilaisin periaattein kuin "tavallisessa" työelämässä. Pettymyksen jälkeen tuli huoli ja tuhat kysymystä. Kantaako seura vastuunsa jalan operoimisesta ja kuntouttamista ennen meidän kotiin lähdättämistä? Joudummeko muutamaan seuran vuokraamasta asunnosta nopeasti pois? Minne me sitten menemme? Kuinka Suomessa asiat järjestyy, jos tulemme sinne nopealla aikataululla? Peruuntuuko viisumimme yhdessä työsopimuksen päättymisen kanssa? Mitä sanon ystäville, jotka ovat varanneet matkan tullakseen tänne meitä tapaamaan? Suru ja suuttumuskin ehtivät myllätä. Miksi kaiken vaivannäön jälkeen tulee tällainen pettymys? "Ei olisi pitänyt tulla ollenkaan!" Miten MEITÄ kohdellaan näin?

(Taustaksi täytyy kertoa, että pelaajien ja valmentajien tehtävistään vapauttaminen on täällä monta kertaa yleisempää kuin Suomessa. Valmentaja on tässä seurassa syksyn aikana vaihtunut jo kerran, ja viime vuoden aikana ovea näytettiin neljälle valmentajalle. Täällä on sääntö, että joukkueessa saa olla kerrallaan vain kolme ulkomaalaista, joten ne muualta tulleet, jotka eivät syystä tai toisesta ole "riittävän hyviä", lähdätetään kotiin uusien hankintojen tieltä. Joten kysymys siitä, miksi juuri MEITÄ kohdellaan näin, on typerä.)

Myönnettäköön, että sopimuksen päättymisuutisen jälkeen luottamus siihen, että mitkään asiat seuran suuntaan hoituisivat sovitulla tavalla, horjui aika rajusti. Epävarmuus siitä, hoidetaanko polvi, päättyykö viisumit ja meneekö asunto parissa päivässä alta. Olimme ehtineet tehdä vähän varasuunnitelmia, mutta mitään helpottavaa suunnitelma B:tä ei voisi olla, jos edes suunnitelma A ei olisi selvillä. Kun ei ollut tietoa siitä, minkälaisella aikataululla mitään tapahtuu, ei osannut muuta kuin rukoilla. Ja vähän tietty itkeäkin.

Tunde tapansa mukaan pystyi heti näkemään myös asioiden valoisamman puolen: Monta kuukautta elämää on vaikeuttanut kipu ja sinnittely harjoituksista ja otteluista aina seuraavaan. Kaikki vapaa-aika on ollut täynnä polven hoitoa, eikä mitään ole voinut tehdä kokematta huonoa omaatuntuoa siitä, että tekeminen aiheuttaa kipua ja mahdollisesti heikentää suoriutumista seuraavassa ottelussa. Nyt se loppuisi. Polvi hoidettaisiin kuntoon eikä painetta pelata puolikuntoisena mahdollisimman pian toimenpiteen jälkeen olisi. Lisäksi, jos hyvin kävisi, voisimme olla vielä muutaman kuukauden täällä vailla suurempia velvollisuuksia polvea kuntouttamassa ja ennen kaikkea perheen kanssa lomalla.

Minä vaan en oikein meinannut uskoa, että kaikessa kävisi hyvin. Pelkäsin todella, että seura varaa meille lentoliput ensi viikolle, peruu viisumit ja lähdättää kotiin hyvästejä sanomatta. Tietysti se olin minä, joka oli väärässä...

Nyt olemme saaneet varmistuksen siitä, että polven toimenpide tehdään niin pian kuin mahdollista. Saimme myös luvan jäädä asuntoon kunnes palaamme Suomeen. Vanhempani ja ystäväni ehtivät tulla täällä käymään ennen lähtöämme ja yhden ystävän kanssa pääsen tänne vielä uudelleen vierailulle lähempänä kesää. Voin vain ihmeissäni todeta, että asiat ovatkin lopulta paremmin kuin edes osasimme toivoa. Rukoukset eivät menneet taaskaan hukkaan vaan olemme saaneet tuntea, että suurimmissakin myllerryksissä meistä pidetään hyvää huolta!

Musertavan pettymyksen jälkeen olemme siis tilanteessa, jossa edessämme on noin kaksi kuukautta velvollisuuksista vapaata olemista - lomaa, jota ei pitänyt alunperin olla mahdollista järjestää koko aikana - maassa, jonka sää taitaa sittenkin olla taas jo lämpenemään päin! Ei voi olla pahoillaan, kun tarkemmin ajateltuna kaikki on juuri niin hyvin kuin voi olla! :)

Jumppaa

Uuden vuoden kunniaksi ja paikallisten esimerkin innoittamana olen yrittänyt innostua itsekin liikkumaan enemmän. Eri liikuntalajien harrastusmahdollisuudet vain ovat aika rajalliset.

Aina voi tietenkin kävellä. Rannassa kävelylenkin voi tehdä ihanissa maisemissa (tosin viime päivät maisema on ollut harmaa, tuulinen ja sateinenkin, vaikka jo hetken kuvittelin "kevään" tekevän tuloaan) ja pahimmillaan - tai parhaimmillaan - kokonaan unohtaa olevansa kohottamassa kuntoaan. Vaatetusta pitää vähän miettiä ja siksikin kävely on hyvä laji. Sitä voi tehdä vaikka pitkä hame päällä näyttämättä totaalisen pöljältä, kun taas juokseminen hame päällä ei kertakaikkiaan onnistu.

Kävelylenkkiä voi tehdä myös puistossa. Lasten kiipeillessä ja laskiessa mäkeä itsestään huolehtiva äiti-ihminen voi kulkea noin 50 metrin mittaista rataa kiipeilytelineen ympärillä. Jos kuntoilee naisten puistossa naisille tarkoitettuna päivänä, voi lenkin vaikka tehdä trikoissa ja t-paidassa ilman suurempaa tuijotusta.

Puistossa on lisäksi tarjolla kuntoiluvälineitä. Niissä varmasti saisi myös hien pintaan, jos niissä harjoittelemiseen pystyisi suhtautumaan niiden ansaitsemalla (?) vakavuudella. Siihen en ole vielä kyennyt, koska purskahtelen nauruun kuvitellessani, miltä näytän niissä heiluessani.

Sitten on kuntosali. En ole vielä käynyt muualla kuin hotellin pienellä salilla, mutta se on oikein riittävä. Uteliaisuuttani voisin vierailla muuallakin, mutta saa nähdä, saanko sellaista aikaiseksi. Hotellilla on tietty aika päivästä, jolloin sali on varattu vain naisasiakkaiden käyttöön. Muutoin sinne ovat tervetulleita sekä miehet että naiset. Yleensä siellä tosin on aika hiljaista. Jumppa sujuu siellä samoin kuin missä tahansa muuallakin, joten siitä ei oikein ole kerrottavaa.

Mutta häveliääseen pukuhuonekäyttäytymiseen oli aluksi oli näin reteänä suomalaisena vähän totuttelemista. Ei nimittäin sovi vaihtaa vaatteita lokerikon edessä, kuten olisi kätevää, vaan nainen ja tavarat on raahattava erilliseen pukeutumiskomeroon niin treenivaatteita vaihtamaan kuin suihkuun menoa varten riisumaan. Ja sitten tavarat kuljetetaan taas takaisin lokeroon. Ja suihkusta ei voi hilppaista noin vaan (siihen ihanaan suomalaiseen) saunaan vaan on syytä olla vähintään pyyhe ympärillä (myös saunassa), mielellään uima-asu. Saunassa on yksi ihminen kerrallaan, vaikka sinne mahtuisi muutama. Ja katsekontaktia on sopiva välttää. Näin olen ainakin tarkkailuni perusteella päätellyt.

Uimaan voisi mennä, jos tarkenisi. Muistutan itseäni siitä, että jotkut uivat tammikuussa siellä Suomessakin ja sillä karistelen tekosyyt ja pulahdan altaaseen. Ehkä jo huomenna...

Tyylinäyte puiston kuntoilukojeessa
Ei varsinaisesti houkuttele uimaan
 

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

"Hyvältä näyttää niinku kuuluuki..."

Paikallisten ihmisten ulkonäöstä voi päätellä, että täällä käytetään paljon aikaa, rahaa ja vaivaa itsensä ehostamiseen. Hyvältä näyttäminen on ehkä yksi niistä asioista, joista tulee tietyllä tapaa pakollista silloin, kun rahaa on paljon. Jos auto ja koti on viimeisen päälle ja vaatteet maksaa messinkiä, on naamataulun oltava samaa sarjaa. Ja, kuten kaikkialla, hyvältä näyttäminen vaatii työtä.

Liikunta on kaiken a ja o. Uusi vuosi, uudenlainen elämä ja annettujen liikunta- ja laihdutuslupausten täytäntöönpano taitaa noudattaa täällä aika samanlaista kaavaa kuin Suomessakin. Yhtäkkiä rantaväylälle on ilmestynyt kymmenkertainen määrä hikoilevia miehiä. On kävelijää, hölkkääjää, kuntopiirin tekijää... osa menee kaverin kanssa, osalla on kuulokkeet korvilla, osa paahtaa yksinään niin keskittynyt ilme kasvoilla, että vastaantulijan on varmasti parempi väistää, ettei joudu muun maailman ulkopuolelleen sulkeneen tositreenarin tallomaksi.

Naiset eivät täällä treenaa rannassa eikä muuallakaan ulkona vaan heille on omat kuntosalit, joiden ikkunat on peitetty niin, ettei sisälle näe. Haluaisin mennä uteliaisuuttani käymään sellaisessa nähdäkseni, kuinka paljon siellä on väkeä ja miten ne on varusteltu. Oletukseni on, että väkeä on paljon, kaikilla on viimeisen päälle merkkivaatteet treeniasuinaan ja laitteet ovat kalleinta mallistoa.

Ravitsemuksesta täytyy mainita sellaista, että täällä ravintoloissa ei pahemmin voi potea annoskateutta suhteessa viereiseen pöytään, koska usein eri ruokaseurueet syövät sermien, verhojen tai jopa ovien takana. Kahvilassa en ole useinkaan käynyt, mutta niinä muutamina kertoina, joina olen ollut siellä samaan aikaan paikallisten naisten kanssa, en ole nähnyt heidän syövän baakelsseja vaan - toistuvasti - lähettävän tilaamansa ruuan / leivän / leivonnaisen pois jonkin syyn nojalla... Olen ihmetellyt sitä, ja on varmaan vain sattumaa, että olen tullut todistaneeksi tällaista tilannetta muutamaan eri kertaan.

Paikalliset naiset ovat kauniita, meikki on tiptop, iho heleä ja huivi ja abaya siisti ja elegantti, kainalossa kaunis (ja epäilemättä kallis) laukku. Useat naiset ovat  myös pitkiä ja hoikkia (ja käyttävät julmetun korkeita korkoja), ja he ovat ylvään -  mutta samalla useimmiten myös hyvin ystävällisen - näköisiä astellessaan miestensä rinnalla tai ystäviensä kanssa kaupoissa tai kadulla. Kauneussalonkeja on tässä meidän kodin lähelläkin vaikka kuinka monta, ja niissä riittää varmasti kaikissa asiakkaita. Useissa salongeissa tehdään koko ulkonäön kohennus saman katon alla: On kampaaja, kasvohoitoja, käsihoitoja, jalkahoitoja, karvanpoistoa, hierontaa ja hennatatuointeja. Nuo tatuoinnit ovat kauniita, enkä ole oikein päässyt selville, ovatko ne vain juhlia varten vai otetaanko niitä myös arkea kaunistamaan. Myös näiden salonkien ikkunat on peitetty ja sisälle mennään tuplaovien läpi, jotta naiset voivat turvallisin mielin riisua huntunsa. Miehillä ei näihin paikkoihin ole luonnollisesti mitään asiaa.

Miehille on omat parturinsa, joissa parhaimmillaan olen nähnyt noin 20 tuolia peilin edessä rivissä ja yhtä monta kampaajaa hiuksia ja partakarvoja trimmaamassa. Paikalliset miehet ovat täällä erityisen huoliteltuja valkoisissa kaavuissaan (thawb on sen vaatteen nimi). En ole viitsinyt kauheasti tuijottaa (vaikka joskus parta on leikattu poskilta niin upeannäköisesti, että tekisi mieli ottaa kuva), mutta vaikuttaa siltä, että koskaan yksikään partajouhi ei sojota mihinkään vaan kaikki on millilleen oikeassa järjestyksessä. Ehkä he käyvät parturissa vähän väliä - kerran päivässä kenties. Lisäksi miehille lienee omat kasvo- ja käsihoitolansa, vaikka sellaisia en kyllä ole nähnyt. Väittäisin, että miehet käyttävät täällä parfuumeja enemmän kuin naiset. Eikä vielä koskaan ole tullut vastaan ketään, joka haisisi kärpäsmyrkylle vaan tuoksut ovat hienostuneita ja niitä on sopiva määrä. (Osasyy tähän tuoksun miellittävyyteen on ehkä se, että täällä useat parfuumit ovat öljypohjaisia. Niiden tuoksu ei muutu samalla tavalla kuin alkoholipohjaisten. Tuoksua ei myöskään aina laiteta iholle vaan miehet sivelevät sitä kaapunsa tupsuun, josta se sitten lehahtelee ilmoille aina tupsun heilahtaessa. Tupsu on vaatteessa rinnan kohdalla. En tiedä, mikä sen merkitys on. Se on valkoinen kuten vaatekin, joten sitä ei mitenkään erityisesti erota siinä koristeena.)

Sitten vielä yksi näkökulma ulkonäöstä huolehtimiseen - se on mitä ilmeisimmin arkipäiväistä ja jopa hyvä small talkin aihe. Löysimme täältä Khor Fakkanista ostoskeskuksen! Se on pieni, siisti ja uusi. Siellä on päivittäistavarakauppa, muutamia parfyymikojuja, pikaruokaloita, alusvaateliike, lastentarvikemyymälä, valuutanvaihtopiste ja kauppa, joka myy kalliita laukkuja, kenkiä ja kashmirista valmistettuja miesten huiveja (päähine on nimeltään keffiyeh). Ja tietenkin laihdutus- ja urheiluravinteita myyvä putiikki.

Menin eilen uteliaisuuttani tuohon putiikkiin katsomaan, myydäänkö siellä välipalaksi sopivia proteiinipatukoita ja sekunnin päästä myyjä oli vieressäni, toivotti hyvää päivää ja kysyi: "Madam, are you on diet?" (Rouva, oletteko laihdutuskuurilla?) Hetkeksi häkellyin suoraa kysymystä, kunnes hoksasin, että näin vuoden alussa tuollaisessa kaupassa varmasti riittää asiakkaita, jotka ovat valmiita maksamaan messinkiä kaikesta, mistä on apua kilojen karistamisessa. Vastasin jotain, poimin pari proteiinipatukkaa ja sain lyhyen esittelyn voiteista, jotka "tuhoavat" rasvaa erityisesti takaliston ja vatsan seuduilta. En tällä erää ostanut moisia. No,  tänään kävimme kaupassa uudelleen, kun Tunde halusi tehdä kehonkoostumusmittauksen (kyllä, sen voi tehdä kaupassa ilmaiseksi samanlaisella laitteella joita Suomessa on kuntosaleilla). Myyjä tervehti iloisesti, ja kysyi: "How is your diet, madam?" (Kuinka laihdutuskuuri etenee, rouva?) Huvittavaa - ja hiukan kiusallista näin pökkelölle suomalaiselle.

PS. Kuvissa ei nyt esiinny trikoissaan paahtavia kuntoilijoita tai hennalla koristeltuja naisia, koska sellaisia kuvia minulla ei harmi kyllä ole. Mutta muuta kauneutta täältä Suomen pimeää toivottavasti piristämään.

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Who cares?

Tämän tekstin kirjoittamista ja sanamuotoja on täytynyt harkita hiukan tarkemmin kuin muita. Kirjoitan nimittäin jostain, jota ihmettelen niin paljon, että tekstiin tulee helposti moittiva, tuomitseva tai neuvova sävy. Se ei ole varsinaisesti tarkoitus, mutta paistakoon läpi se, että jotakin täällä en meinaa mitenkään pystyä ymmärtämään.

Ihmettelen monista asioista paistavaa välinpitämättömyyttä.

Ensinnä roskat: Olen monesti todennut, että täällä on paljon hienoja autoja. Keinokasteltuja istutuksia on kaupunkia kaunistamassa, ranta ja kadut ovat suhteellisen siistejä ja nättejä, suurin osa rakennuksista on uusia ja hienoja, ihmiset pukeutuvat (kaavuissaankin) kauniisti ja kalliisti, niin naisten kuin miestenkin kasvot ja kädet ovat huoliteltuja.  Näyttää siltä, että ulkonäkö on tärkeää. Ja silti jokainen jättää roskat juuri siihen kohtaan, mihin ne sattuvat tipahtamaan. Joskus kuskit pysäyttävät auton kadun varteen, avaavat oven ja potkaisevat roskat pihalle. Aamuisin ranta on törkyläjä illan piknikin viettäjien jäljiltä. Roskat heitetään maahan, vaikka roskiksia on joka puolella. En ymmärrä.

Toki keltapukuiset puistotyöntekijät noukkivat nöyrästi jokaisen karkkipaperin rannasta ja kadulta. Keltahaalarisia miehiä näkee jopa aavikon poikki kulkevan tien varressa poimimassa roskia, jotka on viskottu ulos ohikulkevista autoista. Mutta keltapukuisten aherruksesta huolimatta on silti jonkinlainen ihme, että tällä roskaamismäärällä katukuva on näinkin siisti.

Toisekseen (liikenne)turvallisuus: Autot on hienot, liikennejärjestelyt toimivia, tiet hyväkuntoisia. Ja silti (tai siksi?) ihmiset ajavat ilman turvavöitä, kiihdyttelevät biileillään vilkkaasti liikennöidyllä rantakadulla eivätkä pysähdy suojateiden eteen. Lapset roikkuvat ikkunoista ja kattoluukuista eikä turvaistuimista ole tietoakaan.
Kaiken uskotaan tapahtuvan Jumalan tahdon mukaan. Liikenneympyrässä ajavia autoja ei tarvitse väistää, koska jos nyt on minun aikani kuolla, kuolen kolarissa. Jos aika ei vielä ole täynnä, toinen väistänee. Lapsia kohtaan ajatus on sama kohtalonuskoinen: Tippuu kyydistä, jos Jumala niin on tarkoittanut.

(Koska olen itse kristitty, heijastan ja vertaan täkäläistä uskoa Jumalaan omaani. Muslimit ja kristityt uskovat molemmat kaikkivaltiaaseen Jumalaan. Suurin ero lienee siinä, että kristityt uskovat tämän Kaikkivaltiaan olevan kiinnostunut meistä ihmisistä ja halukas suojelemaan ja ylläpitämään elämää. Uskoni ei myöskään ole uskoa kohtaloon vaan ennemminkin johdatukseen, joka tulee Jumalalta, joka tahtoo minulle ja kaikille ihmisille hyvää.)

Kolmanneksi töykeys asiakaspalvelijoita kohtaan: Se menee esimerkiksi näin: Ravintolan, kahvilan tai ruokakaupan eteen ajetaan autolla, painetaan tööttää (ja jos joku ei siinä silmänräpäyksessä ala lähestyä autoa, töötätään niin kauan, että joku tulee), tehdään tilaus, odotetaan, töötätään taas (koska palvelu on hidasta), kun tilaus saapuu, ei viitsitä heti veivata ikkunaa auki vaan annetaan palvelijan hiukan aikaa seistä odottelemassa, kuten mekin teimme, napataan tilaus, kaivetaan (hitaasti) rahat, maksetaan päinkään katsomatta ja ajetaan pois. Eikä kiitetä ikinä.

Tai huudetaan pikaruokapaikan kassalle, koska juomia ei tuotu tilauksen mukana (juoma-automaatti on kaikkien käytössä ravintolan seinustalla), ja kun huomataan olevamme väärässä, heitetään muki päin asiakaspalvelijaa ja lähdetään ovet paukkuen ulos.

Tai valitetaan tilatusta ruuasta niin rumasti, että viereisessä pöydässä tekee mieli peittää lasten korvat, vaikka he eivät englantia ymmärräkään.

Neljänneksi lasten"kasvatus": Puistossa tai rannalla lapset huutavat toisilleen, tönivät ja lyövät - tuttuja ja vieraita, myös minun lapsiani - ilman, että kukaan aikuinen puuttuu asiaan. Kukaan paitsi minä, tietenkin. Vanhemmat näyttävät suureksi osaksi olevan täysin välinpitämättömiä lastensa touhuista, ja palkollisena toimivat lastenhoitajat eivät ymmärrettävästi pysty kovin kovaa kuria pitämään lapsille varsinkaan silloin, kun vanhemmat ovat itse vieressä. Paikallisten lasten keskinäisiin kahinoihin minulla on suurempi kynnys puuttua, vaikka olen joskus niihinkin puuttunut, mutta silloin, kun tölvinnän kohteena on omat lapset, toimin täkäläisittäin epätyypillisesti ja pidän puhuttelun. Tähän mennessä se on toiminut, vaikka hullun leimaanhan siitä saa tietty vahvistusta. Mutta tässä hullun leiman kohdalla minä puolestani totean saman kuin ennenkin: Mitä väliä, who cares?