Mitä tulee ikävä

Lähteminen paikasta, jonne ei ehkä koskaan enää tule palaamaan (ja aikaisemmin kuin olisi toivonut), on haikeaa. Hetkittäin se on riipivän haikeaa. Kun en jotenkin ollenkaan olisi luopumassa tästä perheen kanssa tiiviisti eletystä arjesta, ihmeellisistä maisemista, viehättävän erilaisesta elämänmenosta ja siitä, että on niin leppoisaa ja rauhallista.

Tulen ikävöimään turvallisuuden tunnetta, joka ei täällä ollessa ole hetkahtanut vielä kertaakaan. En kertakaikkiaan ole keksinyt mitään pelättävää. Paitsi Dubaissa, jossa pelkäsin vähän kadottavani lapseni jonnekin ihmismassan keskelle ja käskin heitä siksi joka toisessa lauseessa pysymään ihan vieressä ja joka toisessa pitämään meidän kädestä kiinni. Paha maailma tuntuu olevan täältä kaukana. En osaa edes selittää sitä, enkä ihan tarkkaan itsekään ymmärrä, mistä tämä tunne johtuu, mutta olen nauttinut -ja nautin - siitä joka hetki.

Tätä ilmastoa tulen tietysti kaipaamaan. Lapsiperheen arki on aika simppeliä tällaisessa kahden vuodenajan maassa. Pyykit kuivuu nopeasti, koskaan ei tarvitse pakata montaa kerrosta vaatteita päälle ulos lähtiessä, ei kuraa tai sohjoa, uimaan voi mennä melkein milloin vain. On melko sama, syödäänkö välipala kotona vai ulkona "retkellä", ja tuntuu muutenkin, että kaikki sujuu jotenkin vähemmällä suunnittelulla kuin Suomen oloissa. Tai sitten se on vain asenteesta kiinni.

Tulen kaipaamaan myös ruuan ja muiden päivittäistavaroiden edullisia hintoja. En hirvene edes ajatella, minkälaisia summia maksan perheen yhden viikon ruuista suomalaisen marketin kassalla verrattuna täkäläisiin... Vaikka muuten tavaroiden laatu on ollut mitä sattuu, ruoka on ollut tuoretta ja hyvälaatuista ja sitä on voinut ostaa turvallisin mielin. Erityisesti edullista maustamatonta jugurttia, laajaa soijajuomavalikoimaa ja kymmeniä taatelilajitelmia tulee ikävä.

On myös ollut melko vapauttavaa elää paikassa, jossa jo pukeutumisen perusteella erottuu joukosta niin, että kaikki tietävät, etten jaa samaa kulttuurista pohjaa ja tietämystä kuin paikalliset. Se on hieno tunne tilanteessa, jossa ei ole tarkoituksenakaan sulautua vieraaseen kulttuuriin. On vapaus mokailla ja olla vähän kumma. Samalla ulkonäköni kertoo minusta monta asiaa, joita ei tarvitse kysyä. Se, ettei minulla ole huivia, kertoo, etten ole muslimi. Ihonvärini ja se, että liikun lasten kanssa keskellä päivää kertoo, etten ole täällä töissä. Seudut, joilla liikumme, se, että olemme täällä viikosta toiseen ja puhetapani paljastaa, etten ole (venäläinen) turisti.

Ihmiset ovat ystävällisiä siten kuin vieraille ollaan, mutta minkäänlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta en ole täällä muiden äitien kanssa saanut kokea. Olemme vieraina, ja uskon, että sellaisena tulisimme pysymään, vaikka eläisimme täällä kymmeniä vuosia. Kaikki täällä olevat ulkomaalaiset ovat jonkinlaisessa riippuvuussuhteessa paikallisiin, sillä viisumia ei voi saada ilman paikallista "sponsoria". Tämä vaikuttaa varmasti paikallisten ja ulkomaalaisten suhteisiin. Asiakaspalvelutilanteissa on usein aistittavissa herra ja palvelija -asetelma, mutta kaltaiseni kotiäidin kohdalla suhtatuminen on tietenkin erilaista. Kohteliasta, ystävällistä, mutta pidättyväistä.

Ehdottomasti tämän retken parasta antia on ollut tiiviisti perheen kanssa yhdessä vietetty aika! Lapset ovat kaverustuneet toistensa kanssa entistä syvemmin (nykyään menee jopa päiviä, ettei ne edes tappele keskenään, kun leikkivät ja touhuavat vaan yhdessä), on ollut aikaa jutella niiden kanssa kaikenlaisista mieleen nousseista asioista, on puistoiltu ja uitu ja retkeilty ilman kiirettä, tiukkoja aikatauluja tai edes suunnitelmia. Miehen kanssa on kelattu avioliiton ensimmäiset kymmenen vuotta kuin ei aiemmin olisi ollut aikaa puhua mistään. Olen tullut entistä tietoisemmaksi siitä, että nämä mahtavat ihmiset, jotka Jumala on minulle perheeksi antanut, ovat tärkeintä ja ihmeellisintä tässä elämässä. Toivon, että myös tulevaisuudessa muistan, etten vaihda niitä hetkiä, jotka voisin viettää perheen kanssa, johonkin tyhjänpäiväiseen.

Ohessa pari kuvaa naapurustosta. Kukkimaan innostunut pensas, naapurin rouvan abayat kuivumassa ja vihreät kaverukset, jotka ovat usein naapuritalon seinällä keikkumassa.