Arabiemiraateissa on noin viisi miljoonaa asukasta, joista noin neljä miljoonaa on ulkomaalaisia siirtotyöläisiä. Käytännössä kaikki maassa oleskelevat ulkomaalaiset ovat riippuvuussuhteessa johonkin paikalliseen henkilöön tai yritykseen. Oleskelulupaa ei voi saada ilman sponsoria, jonka on luonnollisesti oltava joku paikallinen tai -kuten meidänkin tapauksessa - paikalliseen tahoon sponsorisuhteessa oleva perheenjäsen. Vierastyöläiset ovat täällä vieraita riippumatta siitä, kuinka korkeassa tai tärkeässä asemassa he työskentelevät. Työ- ja oleskelulupa voidaan peruuttaa ilman perusteluja eikä paluu maahan ole sen jälkeen mahdollista vuosiin.
Lehdessä on aina muutama etsintäkuulutus työnantajiltaan kadonneista työntekijöistä. Etsittävää henkilöä vaaditaan ilmoittautumaan viranomaisille ja muita tahoja kielletään palkkaamasta heitä työsuhteeseen. Ei voi välttyä ajattelemasta sitä, millaisia kohtaloita niidenkin kasvojen taakse kätkeytyy. Maasta ei joka tapauksessa pääse pois joutumatta vastuuseen, koska kaikki tiedot "kadonneista" henkilöistä on myös rajoilla.
Pahimmillaan siirtotyöläisten kohdalla ei voi edes puhua työsuhteesta vaan kyseessä on hyväksikäyttö - jopa orjuus. Jos työnantaja takavarikoi passin eikä maksa sovittua palkkiota milloin mihinkin syyhyn vedoten, ei työntekijällä juuri ole vaihtoehtoja. Karkaaminenkaan ei sellainen ole, koska passiton siirtolainen on varmasti poliisin silmissä vähemmän luotettava asioiden kuvaaja kuin paikallinen vastapuoli.
Monet kuitenkin työskentelevät täällä niin, että saavat sovitun summan palkkaa ja lisäksi ainakin joissain tapauksissa myös asunnon ja ruuan. Palkkasummat eivät ole huimia (100 - 150 e / kk esim. rakennusmiehillä ja kotiapulaisilla) ja työntekijät elävät hyvin kitsaasti, koska raha on tarkoitettu perheelle kotiin. Palkkapäivänä rahanlähetystoimistoissa onkin ruuhkaksi asti ihmisiä lähettämässä ansionsa kotiväen elatukseen.
Suurimmalla osalla täällä työskentelevistä on siis puoliso ja lapsia (puhumattakaan muusta laajemmasta perheestä) kaukana Intiassa, Pakistanissa, Filippiineillä. Olen jutellut muutamien hotellin työntekijöiden kanssa heidän perheistään, mutta en ole hennonnut kysyä, miten ikävän kanssa pystyy elämään. Kotona käydään aina, kun mahdollista, mutta se on silti vain kerran tai kahdesti vuodessa. Kaikki sanovat, ettei perhe ole yksin, koska vanhemmat tai sisarukset asuvat samassa paikassa. Eikä kukaan suunnittele palaavansa kotiin pian. Ehkä siksi, ettei se vain ole mahdollista, koska jostain se leipä on hankittava.
Työpäivät ovat pitkiä, kymmenen tai 12 tuntia. Vapaapäivä on kerran viikossa. (Tosin tänään puhuin erään miehen kanssa, joka työskentelee joka päivä, kokoajan, pitkiä päiviä. Ja on silti hyvin tyytyväinen!) Vapaapäivät vietetään kavereiden kanssa Fujairahissa tai muussa lähellä olevassa isommassa (ja vapaammassa) kaupungissa tai, jos mahdollista, Dubaissa.
Työstä ei välttämättä saa koskaan paikallisilta kiitosta. Ei sen enempää esimieheltä kuin asiakkailtakaan. Asenne on usein sellainen, että niiden, joiden kuuluukin palvella, ei tarvitse saada hyvin tehdystä työstä mitään palautetta. Epäonnistumisista sen sijaan kuulee varmasti - tai tulee lähetetyksi kotiin.
Jos lähimpänä esimiehenä sattuu olemaan ulkomaalainen, on aivan tuurista kiinni, minkälaista työkulttuuria hän haluaa työporukassaan viljellä. Kun seuraan hotellilla ystäväpariskuntamme tapaa puhua hotellin työntekijöille, olen varma, että heidän kannustava ja ystävällinen johtamistapansa on tehnyt hotellista mukavan paikan olla töissä.
Siirtotyöläisen elämä pyörii siis työn ympärillä. Muille aktiviteeteille ei ole aikaa eikä varmaan voimiakaan. Eikä rahaa sovi tuhlata muuhun kuin kaikkein välttämättömimpään. Eikä kaikilla ole muita kavereita tai tuttujakaan kuin työn kautta tulleet. Olosuhteet pakottavat elämän työn ympärille niin pitkäksi aikaa kuin täällä työskentely on paras mahdollinen ratkaisu.
Suomalainen työelämä vaikuttaa melko leppoisalta tähän verrattuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti