Täällä on talvi. Sataa vettä. En tosin ehkä edes huomaisi sitä, jollen olisi hetki sitten istunut autossa, jonka tuulilasiin muutama pisara laiskasti ropsahti.
Saatettiin äiti lentokentälle Dubaihin. Oli kyllä ihan huippua, että äiti pystyi olemaan tässä alussa meidän kanssa. Siivous-, kokkaus- ja lastenhoitoapu on korvaamatonta - puhumattakaan siitä, miten tärkeää oli saada ihmetellä tämän uuden ympäristön ihmeellisyyksiä jonkun kanssa! Tundelle tämä kaikki alkaa jo olla tuttua, eikä sitä ihmetytä enää juuri mikään.
Kun Khorfakkanista ajetaan kohti Dubaita, mennään ensin valtavan öljynjalostusteollisuusalueen läpi. Sitten ohitetaan Fujairahin kaupunki, jonka kerrostalot nousevat toinen toistaan erikoisempina ja kiiltävämpinä kohti taivasta.
Fujairahista noustaan vuorille. Kuusikaistainen moottoritie kulkee läpi vuoriston niin tasaisena, että autossa tuskin huomaa nousua ja laskeutumista. Pelkkä ajatus siitä, miten valtava urakka tien rakentaminen on ollut (kuulemma satoja miehiä käsikäyttöisten pystyporien kanssa pakottamassa väylää asfaltille), saa hien nousemaan otsalle. Ja väistämätön on myös sääli niitä kohtaan, jotka vuoristossa ovat aikanaan puurtaneet ympäripyöreää päivää naurettavalla palkalla.
Vuorilta laskeudutaan aavikolle. Se on ihmeellinen! Käsittämätön, kuuma, pelottava, kaunis ja valtavan suuri. Mutta sekin on kesytetty kuljettamaan ilmastoituja jättimaastureita. Moottoritie kulkee kuin luonnonlakeja uhmaten suorana ja tasaisena sielläkin. Ja tien varressa on lasisia koppeja. Ilmastoituja bussipysäkkejä tietenkin!
Dubaita ei kentälle ajaessa juuri näe. Vain muutamat korkeimmat rakennukset piirtyvät utuisina horisonttiin. Joku päivä sinne täytyy mennä retkelle. Mutta luulen, että haltioidun vuorista ja aavikosta enemmän kuin Dubain kimalluksesta.
Paluumatka läpi hiekan ja vuorten toi meidät pilviseen, sateiseen ja nyt myös ukkostavaan Khorfakkaniin. Tälläinen talvi täällä. Se kestää kuulemma jopa koko marraskuun...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti