Mukautua, sopeutua, taipua, kotiutua... tottua

Pari viime päivää päässäni on soinut musiikkikipale lapsuudestani. Ihme, että sanat - ja sävelkin - voi olla vielä muistissa. "Kyllä ihminen tottuu, tottuu ihan mihin vaan..."

Kyllä se tottuu. Kylmään suihkuun ja kattilassa keitettävään tiskiveteen. Pikakahvista valmistettuun aamukahviin. Klo. 5 joka aamu(yö) kaikuvaan rukouskutsuun. Automaattivaihteisiin. Kaapupukuisiin miehiin ja hunnutettuihin naisiin. Valtavan kokoisiin hienoihin autoihin. Ilmastoinnin hurinaan. Televisiottomuuteen. Laiskan leppoiseen päivärytmiin. Siivouspäivään vähintään kolme kertaa viikossa. Henkäyksen ohuisiin lakanoihin. Kaupasta kannettavaan juomaveteen. Tööttäileviin autoihin. Hiekkaan ja pölyyn. Nopeasti kuivuviin pyykkeihin.

Tottuu harmikseen jopa huimaavan kauniiseen maisemaan niin, ettei se enää sykähdytäkään joka kerta, kun sitä katsoo. Ja lämpimään. Voi, sitä en olisi uskonut, mutta tuuliset ja sateiset illat ovat tuntuneet koleilta, vaikka lämpötila on edelleen varmasti 25 asteen paikkella... Piti ihan käydä ostamassa pitkähihainen paita, kun sellaista en kotoa tajunnut ottaa mukaan.

Jollain tavalla tottuu myös siihen, että (kerrankin) kuuluu vähemmistöön. Kadulla ihmisert katsovat pitkään. Jos jonnekin odottaa vuoroaan minun lisäkseni hunnutettu nainen (valkeakaapuisesta miehestä puhumattakaan), häntä palvellaan ensin. Ihmiset kyselevät, mistä olen kotoisin, eikä vastaus tuo minkäänlaista ahaa-elämystä heidän kasvoilleen. Englantini on niin toisenlaista, kummallista, ettei siitä oikein saa selvää. Uskontoni on vähemmistön uskonto, etnisesti kuulun pikkuruiseen marginaaliin, pukeutumisenikin on toisenlaista kuin suurimmalla osalla. Täällä on jonkinverran venäläisiä turisteja, mutta muita länsimaalaisen näköisiä ei katukuvassa ole.

Tänään kävelin pitkässä hameessa ja isohko reppu selässä hiekkarantaa pitkin kuntosalille. Tunsin joka solullani olevani kerrassaan eriskummallinen näky
- suorataan ehkä koominen. Sitä ajatellessa meinasi itseänikin alkaa naurattamaan. Mutta en minä mitään muutakaan järkevää tapaa päästä kuntoilemaan keksinyt. Olen mieluummin kummajainen kuin alan kulkea kilometrin matkan urheilemaan autolla, kuten täällä kyllä on tapana. Tämä menee samaan kategoriaan sen muovipusseista kieltäytymisen kanssa. Siinä, että on ulkonäöltään erilainen, on puolensa. Kukaan ei (kovin äänekkäästi) paheksu erikoista käytöstäkään.

Niin. Jotenkin ollaan siis jo ehditty asettautua tänne. Kaikki ei enää ole outoa ja uutta. Se tarkoittaa ikävä kyllä kai sitä, että ihan kaikkea huomaamisen arvoista ei enää huomaa. Asiat alkavat solahtaa niihin lokeroihin, jotka ovat syntyneet tätä vierautta hahmottamaan. Niin se ihminen toimii - tottuu. Mutta toisaalta onneksi tiedän meidän elävän keskellä niin rikasta ja monipuolista kulttuuria - joka minulle ei-arabina ja länsimaalaisena tulee olemaan ikuisesti jollain tapaa vieras ja toisenlainen - että ihmettelyn aiheet eivät täällä äkkiä lopu.