Kuvittelin jotenkin, etten ole niin kovin turhamainen, että alkaisin kaivata jotakin syötävää tai juotavaa ainakaan silloin, jos jotain vastaavaa on tarjolla täälläkin. Siis että salmiakin ikävä ois ihan pätevä, koska salmiakkia täältä ei saa, mutta Fazerin sinisen suklaan ikävöinti on nirppanokkailua, koska suklaata on täällä kaupassa hylly jos toinenkin tarjolla. Ja kahviahan täältä löytyy jos jonkinlaista lajia. Mutta tässä sitä kuitenkin ollaan: Kun äitini parin viikon päästä tulee uudelleen kylään, pyysin häntä tuomaan mukanaan kahvinsuodattimen, suodatinpusseja sekä (ennen kaikkea) "oikeaa" kahvia.
("Oikean" kahvin ajatus alkoi kyllä vaivata minua hiukan, koska jokin yleissivistyksen ohut muistijälki yritti huomauttaa, että kahvi taitaa olla kotoisin juurikin näiltä seuduilta. Joten, jos tarkkoja ollaan, juodakseni "oikeaa" kahvia, minun pitäisi varmasti perehtyä vielä muutamaa astetta eksoottisempiin makuelämyksiin kuin mihin olen tähän mennessä törmännyt.)
Olen juonut aamukahviksi pikakahvia muutamaa eri lajia, mutta koska ne maistuvat mille maistuvat, ajattelin kokeilla libanonilaista kahvia. Pussi herätti toiveita tutuhkosta makuelämyksestä, koska se oli vähän samannäköinen kuin suomalaiset kahvipaketit - ei tosin ilmatiivis. Koostumus oli kyllä sileämpi kuin suomalainen jauhatus. Kahvi on enemmänkin mustaa jauhoa kuin purua. Valmistus tapahtuu samoin kuin kotomaisessa pannukahvissa. Tosin, koska minulla ei ole pannua, josta kahvi olisi helpompi kaataa, keitin kahvin kattilassa, ja jouduin siten jo valmistusvaiheessa hyväksymään sen, että osa puruista tulisi olemaan myös kupissani. Mutta eihän se haittaa, koska viimeisen lirauksen voi aina jättää juomatta. Kaikki näytti itseasiassa aika hyvältä siihen asti, kunnes koitti kaikkein kriittisin hetki eli kahvin juominen. Voi ei, mikä maku!
Ja niin päädyin soittamaan äidille ja pyytämään häntä pelastamaan loput aamuni tuomalla mukanaan jotain hiukan tutumman makuista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti